Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

RSS

 Kuninkaan valinta
01.12.2017 18:52

ESIPUHE

Kuninkaan valinta on kertomus nuorukaisesta, joka syntyi esikoisena ja jota oli koulittu kuninkaaksi syntymästään alkaen. Johannes Matteus Adam ei koskaan ollut kokenut kuninkuutta tulevaisuudekseen. Varhaisnuoruus tuntui loppuvan rippikouluikään ja kuninkaaksi valmistautuminen alkaisi täysipäiväisesti siitä.

Nuorukaisen mieleen nousi pienen lapsen ajatus isoäitinsä todetessa Johanneksesta tulevan hyvä kuningas ja suuri sotilas. Johannes, silloin pieni poika oli mielessään pysähtynyt ja pohtinut.  Ei minusta kuningasta tule, tai sotilasta, mutta Jumalan sotilas minusta voi tulla. Prinssi oli omaksunut kristillisen arvomaailman ja koki tulevaisuutensa olevan kirkon ja kansan parissa, ei niinkään kruunun ja hovin.

Nuoren prinssin maailma tuntui järkkyvän joutuessaan todistamaan kirkon oppien vastaista toimintaa taholta, jota oli pitänyt arvossa ja esikuvanaan. Uskonsa koki kolauksen, johon ei ollut valmistautunut. Tulevien vuosien ohjattu kouluttautuminen, ilmoitus tulevan puolison etsimisen alkaneen ja elämänsä olevan täysin ulkopuolisten ihmisten ohjaama ajoivat prinssin etsimään omaa kohtaloaan.

Matkansa alkoi Iku –hevonen seurana tuntemattomaan, joka ohjasi prinssin valintoja omien valintojen,  sattuman ja kohtalon johdattamina. Matka toi mukanaan ystävyyttä, lojaalisuutta, ihmisten raadollisuutta ja omien valintojen taakkaa. Prinssi löysi itsestä hyviä puolia, joita tiesi itsellä olevan, mutta myös piirteitä, joita ei olisi halunnut itsellä olevan. Nuorukaisen seksuaalisuus oli herännyt ripin kynnyksellä, joka toi mukanaan myös hämmentyneisyyttä.

Matkansa johti paikasta ja tapahtumasta toiseen. Oppineisuutensa toi arvostusta ja sotilastaidon osaamisella oli oma merkityksensä matkansa etenemiseen. Mieltään painoi koti-ikävä, jossa äidillään, kuningatar Eleonooralla oli iso rooli. Uusien asioiden omaksuminen ja jatkuva uteliaisuus kantoivat ikävää enemmän.

Tämä tarina on nuorukaisen matkakertomus, joka kirjoitti itsensä. Adam, kuten prinssi itseään kutsui, löysi tavallisesta arjesta vapautta, jota ei koskaan ollut kokenut. Hän löysi rakkautta ja vilpittömyyttä, joka oli veriperinnön kaltainen, jopa enemmän. Hän kohtasi myös tuskaa, jota ihmisyys tuo mukanaan.

Prinssi Johannes Matteus Adam ei lähtiessään osannut kuvitella, minne matkansa ensimmäinen etappi hänet veisi.

15. luku

Vanhus ja nuorukainen olivat seuraavana päivänä matkalla kohti merenrantaa. Vastaanotto oli sydämellinen ja Rurik alkoi hieroa vaihtokauppaa totuttuun tapaan. Linnunmunia keräävät veljekset arvelivat lähtevänsä parinpäivän sisällä, riippuen merenhengestä, mutta kahdenviikon sisällä. Toisen päivän aamuna Adam, kolme Lunnilan veljestä ja kolme muuta kylän miestä oli matkalla kohti Lintuvuorta.

Kevättuuli oli leppoisaa länsituulta. Vuorikansan vuoren jylhät seinämät lähestyivät vakaasti. Adam oli polvillaan etutuhdolla ja antoi tuulen hivellä kasvojaan. Majesteettiset vuorenhuiput olivat vielä täysin lumen peitossa ja veljekset kertoivat osan huipuista olevan lumiset pitkälle loppukesään saakka. Tuuli sai linjakkaan purren lentämään suotuisalla sivumyötäisellä ja Lintuvuori ilmestyi horisonttiin äkisti.

Lintuvuori oli edessään ja Adam arvioi auringosta aikaansa. Hämmentyneenä hän tiedusteli veljeksiltä oliko matka yleensä näin joutuisa. Anti, veljeksistä vanhin totesi lakonisesti kotisatamasta tänne kestävän aina oman aikansa. Hän myönsi tuulen olleen tänään erityisen suotuisan ja aikaa jäisi munien keräämiseen runsaasti. Heidän oli tarkoitus palata muutaman päivän jälkeen kotiin.

Pursi kääntyi saaren itäpuolelle ja Lintuvuori vaikutti matalalta kivikasalta idässä kohoavan, pystysuoran vuorenseinämän varjossa. Adam katse kiersi vuorenseinämää, josta erottui selkeä, isompi vaalea juonne. Anti kertoi sen olevan suurin putous, mikä vuorenseinämää pitkin valui mereen. ”Vuorilla taitaa olla kevät sielläkin ja putous taitaa olla nyt parhaimmillaan. Loppukesästä, varsinkin pitkän kuivan jakson jälkeen, putous on vain luru tuohon verrattuna.”

He purjehtivat pitkään saaren sivua. Oikealla puolella olevassa saaressa oli Adamin mielestä lintuja enemmän kuin maailmassa niitä tiesi edes olevan. Lajirunsaus oli monisävyinen ja Anti kertoi heidän hakevan ensisijaisesti Lunnien ja Ruokkien munia. Hän hymyili nuorukaisen ilmeelle ja kertoi sukunsa tunnuslinnun olevan Lunni, joka oli heidän pyhä lintunsa. ”Lintu on, näin sanotaan, ruokkinut kaukaiset esi-isämme ja pelastaneet heidät nälkäkuolemalta.”

Adamille kerrottiin millaiset lähipäivänsä olisivat. Veljeksillä oli köyttä kymmeniä metrejä, jolla seurueen kaksi keveintä miestä laskettiin jyrkille seinämille. Osa pesäpaikoista olisi helpommin saatavilla, mutta linnut suosivat ihmisille vaikeapääsyisiä pesäkoloja. Seurue metsästäisi verkoilla myös itse lintuja lisäravinnoksi.

Purren miehistö valmistautui ankkuroimaan veneensä pienen saaren kupeeseen. Anti kertoi heidän olevan arviolta puolivälissä saarta ja valisti Lintuvuorelle olevan vaikea päästä jyrkkien kallioiden vuoksi. He olivat jättäneet edellisen käynnin jälkeen apuköyden saarelle nousupaikkaansa. Uusi, kestävä köysi vedettäisiin apuköyttä käyttäen paikoilleen ja he voisivat kavuta ensimmäiset metrit sen avulla. Saari oli ensivaikeuden jälkeen helpompi kuljettava.

Purtensa oli pienen saaren pienessä laguunissa ja kiinnitettiin huolella joka sivultaan. Saari oli enemmän kallioinen luoto, jossa kasvoi muutamia käkkäräpuita, kuin itse saari. Luodon korkeimmalla kohdalla veljeksillä oli iso soutuvene odottamassa soutajia. Perusteellisen tarkastuksen jälkeen se todettiin merikelpoiseksi ja miehistö täytti venhon varusteillaan. Salmi luodolta saarelle oli nopeasti ylitetty ja he olivat kalliohyllyn vieressä. Anti kertoi meren olevan nyt korkealla ja he voisivat rantautua tässä.

Vene vedettiin kalliohyllyn päälle ja veljekset kiinnittivät sen tiukasti aloilleen. Kerran meri oli vienyt soutuveneensä ja munienkerääjät olivat joutuneet uimaan salmen ylitse. Kaksi heistä oli hukkunut kylmän veden viedessä voimat ja voimakkaan merivirran täydentäessä tragedian. Siitä lähtien saaren laella oli ollut pienempi vene, varmuuden vuoksi, hätätilannetta varten.

Anti viittasi vuorensuuntaan, jossa valkoiset pärskeet jylisivät kallioisia seinämiä vasten. ”Halutessanne laskemme pikkuveneen vesille ja voitte soutaa katsomaan tuota. Ymmärsin kylänvanhimman puheista tuon kiinnostavan teitä.” Adam ei ollut uskoa kuulemaansa ja myönsi tiedon olevan totta. ”Ehdin sinne kyllä, mutta ehkä leiriydymme ensin ja vasta sitten mietin käynkö katsomassa putousta.”

Leiripaikka oli sisäsaaressa, kalliohyllyn alla suojassa vesisateilta. Saarelle nousupaikan läheisyydessä oli varavene, joka vaikutti olevan kunnossa. He suuntasivat leiripaikkaan, jossa pieni puro antoi veden ja pieni kotatyyppinen maja vastaanotti tulijat. Adam katsoi majan oviaukolta taivaaseen ja totesi näkevänsä vain harmaata kalliota. Saaren sisällä oli myös tasaisempia alueita, jossa kasvoi vahvaa puustoa. Lintujen äänet kaikuivat huumaavina kallioiden seinämistä.

Kota oli hyvässä kunnossa edellisen kesän ja talven jäljiltä. Tuli loi omaa tunnelmaansa kesäiseen kevätpäiväänkin. Seurue ruokaili tuhdisti ja suunnitelmat luotiin ruokailun ohessa. Adamilla todettiin olevan yksi mahdollisuus saada pienvene vesille ja se olisi heti ruokailun jälkeen. Lunnilan veljekset apumiehineen lähtisivät omiin töihinsä niin pian kuin mahdollista.

Pienvene oli asianmukaisesti meren laineilla. Anti pahoitteli veneeseen kuuluvan myös pienmaston ja purjeen, mutta ne eivät olleet mukana. Hän ojensi nuorukaiselle repun, joka sisälsi ison vesileilin, leipää ja kuivakalaa. ”Tuossa, olkaa hyvät.” Anti viittasi putouksen suuntaan. ”Kuvittelette tuon olevan lähellä, mutta se on oikeasti melko kaukana. Merivirta on myös tottumattomalle voimakas, mutta selviätte souturetkestänne. Olette raamikas nuorimies, joten toivotan teille hyvää soutumatkaa.”

Adam kiitti hymyillen ja toivoi suoriutuvansa matkasta ilman pelastajien toimenpiteitä. Anti antoi mukaan vara-airot isommasta veneestä. ”Palatessanne, jos mahdollista, olisi hyvä vetää soutuvene tänne hyllylle. Meri on oikukas ja yllättävä, jos sitä ei kunnioita. Vene on yksin vedettäessä painava, mutta se on sidottava muussa tapauksessa hyvin kiinni. Nostamme sen sitten yhdessä säilytyspaikkaansa.” Adam nyökkäsi, kiitti ohjeistuksesta ja nousi veneeseen.

Anti ja toiset katosivat pian saaren laelle. Adam totesi soutamisen olevan raskasta työtä, mutta etäisyyttä Lintuvuoreen tuli jokaisella vedolla hieman enemmän. Jännittyneisyys siivitti työtään ja nuorukainen vilkuili usein olkansa taakse. Putous tuntui olevan joka silmäyksen jälkeen yhtä kaukana, vaikka etäisyys saareen kasvoi.

Adam aisti osuneensa merivirran kohtaan. Soutaminen helpottui ja vauhtinsa tuntui kiihtyvän. Hän saattoi nauttia lämpimästä päivästä ja lentävien lintujen paljoudesta. Merikotka saalisti sivullaan, jota lokit pyrkivät häiritsemään. Kalastava lintu ei antanut pienempiensä häiritä pyyntiään ja suuntasi onnistuneen nappauksen jälkeen kohti omaa päämääräänsä. Putouksen kuohut kantautuivat merenlaineiden tuomana soutajan aisteihin.

Nuorukainen oli putouksen tuntumassa, jonka pauhu tuntui luissa ja ytimissään. Adam katseli tarkemmin vuoren seinämää, jossa näkyi useita pieniä ja vähän suurempia putouksia. Vesi kuohui ison putouksen veden syöksyessä korkealta kalliohyllyn ylitse jymisten meren syliin. Hän souti putouksen etelänpuoleiselle sivulle ja etsi rantautumiskohtaa. Kallion tyvessä oli metristä kymmeneen leveä rantakaistale, jonka takana vuori nousi seinämänä kuin taivaaseen saakka kohoten.

Adam löysi sopivan paikan veneelleen, veti sen puoliksi rantakivien päälle ja sitoi kunnolla. Putous oli reilut parisataa metriä edessään ja sen luonne selkiytyi katsojan silmiin. Putouksen ja kalliontyven välissä näytti olevan muutaman metrin kaistale rantakivikkoa. Kalliohylly kymmeniä metrejä merenpinnan yläpuolella ohjasi veden putoamista ja jätti putouksen taakse käytävän. Nuorukaisen uteliaisuus johdatti askelia kohti putouksen takaista tilaa.

Putouksen ääni oli korvia särkevää pauhua, johon Adam totutteli. Vesiseinämän ja vuoren välissä oli noin kymmenen metrin väli, mutta kylmät pärskeet ja vesisumu toivat hyytävää kylmyyttä ihmettelijän iholle. Nuorukainen käveli päättäväisesti eteenpäin liukkailla rantakivillä putouksen takana. Vesi syöksyi kalliohyllyltä epätasaisesti, joka vain lisäsi kokemaansa lumoa.

Rantakaistale kääntyi muutaman kymmenen metrin jälkeen oikealle, jossa oli enemmän vesitilaa putouksen ja vuoren välissä. Putous oli tarkastelupaikallaan enemmän rankan ukkoskuuron kaltainen, kuin jymisevä virta. Adam ihasteli edessään olevaa näkymää, joka näytti kuin vuoren seinämä olisi pullistunut merelle päin ja vuori oli kuin katos yllään. Rantakaistaletta oli myös enemmän ja putouksen enin pauhu jäi kuin nurkan taakse.

Tämä se on erikoinen paikka, jonne vesi tai lumisade eivät koskaan lankea, tai auringonsäteet. Rantakaistaletta ei ollut enää kuin muutaman kymmenen metrin mittaisena, jonka kaatuneen vuorenseinämän murtunut osa katkaisi. Hän ei päässyt pidemmälle ja tyytyi näkemäänsä. Eniten kaatuneen kallio-osan ja muun seinämän saumakohdasta lensi ulos lintu vesirajasta vuoren sisuksista.

Adamin uteliaisuus ei saanut rauhaa ja hänen oli tutkittava näkemäänsä. Nuorukainen ei päässyt paria kymmentä metriä lähemmäksi mustaa aukkoa, joka oli vesirajassa. Kallion suojaama hämäryys ei antanut riittävästi valoa antaakseen viitettä, millaisena seinämän reikä olisi pinnan alla. Vesirajan yllä oli nuorukaisen arvion mukaan kyynärvartensa korkuinen, metrin puolentoista leveä luolansuu.

Adam söi vuoren hämäryydessä eväitään vanhan nuotiopohjan vieressä, joka ei ollut ikivanha. Mielessään risteilivät kysymykset kysymysten jälkeen, kuka tai ketkä olivat olleet leiriytyneenä putouksen suojassa. Mielensä etsi vastauksia omiin pohdintoihinsa. Tarkastellessa rantavettä nuorukainen oli huomioinut ja hiiltyneen puunpalan todistaessa rannan tuntumassa olevan erittäin voimakas virta. Virta vei puupalaa vauhdilla pitkin rantaviivaa putouksen takana.

Leiripaikalla oli ollut muitakin viitteitä ihmisten vieraillen jo pitkään kallionsuojassa. Adamin mieli ei saanut vastauksia soudellessaan takaisin Lintuvuorelle. Hän oli varma vuoren sisältä virtaavasta joesta, jonka suuaukko oli piilossa putouksen suojassa. Ajatus herätti lisää mielensä kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Hänen oli ollut pakko kokeilla veden kylmyyttä vain todetakseen uimisen olevan mahdotonta mahdolliselle luolan suulle. Rantavesi oli ollut sysimustaa ja vain mielikuvitus asetti rajoja miten syvää vesi oli heti rannasta alkaen.

Ilta-aurinko oli maalamassa väreillään taivaanrantaa Adamin veneen kolahtaessa saaren kupeeseen. Hämmentyneisyytensä sai yhden vastauksen mielestään. Meri oli paennut ja rantautumiskohtansa oli reilusti korkeammalla kuin lähtiessään, joka kertoi elävästä merestä. Nuorukainen totesi rantautumisen olevan erittäin vaikeaa, mutta ehkä hän selviäisi kuivana. Muutaman yrittämisen jälkeen toiveikkuutensa alkoi rapista. Veneensä ei ollut hetkeäkään aloillaan virran ja laineiden yhteistyön vaikutuksesta.

Adam oli jo luovuttaa ja soutaa pikkusaaren purrelle, jossa voisi viettää yönsä kuivissa olosuhteissa. Antin ääni helähti saaren laelta, jonka sävyssä oli annos hyväntuulista vinoilua. ”Hyvää iltaa, Luukas Paavonpoika. Tarvitseeko maakrapu apua rantautumisessa?” Adam myönsi ehkä tarvitsevansa hivenen tukea pyrkimyksilleen. Anti laskeutui kalliohyllylle ja vastaanotti nuorukaisen heittämän köyden.

Pikkuvene oli hikisen puurtamisen jälkeen isomman soutuveneen rinnalla köytettynä. He hakisivat leiripaikastaan lisävoimia ja nostaisivat purtilon omalle paikalleen. Tähdet syttyivät yksi toisensa jälkeen tummentuvaan yötaivaaseen seurueen palatessa leiriinsä. Munienkerääjillä oli ollut kiireinen päivä ja päivän antimia paistui sileällä kivipinnalla yöpalaksi. Adam söi hyvällä ruokahalulla, sekä munia, että lintua, ja miehet kävivät päivän tapahtumia lävitse.

Saarelle jääneet kuuntelivat ihmetellen mitä vieraansa oli löytänyt. Heillä ei ollut mitään tietoa putouksen takaisesta käytävästä, mahdollisesta vuoren sisältä tulevasta joesta tai ketä olisi voinut pitää leiriä vuoren juurella. Anti totesi loppukesästä voivan olla mahdollista selvittää luolan mysteeriä. Hän valaisi vedenpinnan olevan nyt korkeimmillaan tässä osassa merta. Vuorilla sulavat vedet täyttivät erinäisiä lahtia ja vettä virtasi myös Saamin itä- ja pohjoisosista mereen.

”Kesällä, kuivana aikana”, Anti lisäsi puita nuotioon. ”Merenpinta on täällä suurin piirtein tasolla, jossa yritit rantautua. Tarkoitan, että taso on korkeimmillaan se, mikä oli nyt palatessasi Lintuvuorelle.” Keskustelunsa ohjautui huomiseen päivään, joka olisi saarella olijoille kuluneen toisinto. Adam ilmoitti olevansa käytettävissä kaikkiin töihin, mitä toisetkin tekisivät. Anti totesi näin tapahtuvan, mutta vierasta he eivät laskisi köydenvarassa pystysuorille jyrkänteille. Adam nukkui levollisesti ja matkasi salaperäisen luolan kautta mielikuvituksensa maailmaan.

 

Adam heräsi lintujen mekkalaan ja muihin kevään ääniin. Aurinko oli hyvässä matkassa kohti pilvistyvää taivasta. Seurueen muut jäsenet olivat aamuaskareissaan ja paistuvien munien kutsu oli vastustamaton. Nuorukainen liittyi toisten kiireettömään seuraan. Aamupäivän toimet kerrattiin ennen lähtöään ja Adam oli hämmästynyt miten nopeasti päivä oli kääntynyt iltaan. He istuivat iltapalalla ja muutamat heistä lähtisivät viemään saalistaan purrelle. Heinillä vuorattuja tuohikoreja oli jokaiselle useita kannettavakseen.

Anti valisti Lahdenpäässä pidettävän kevätjuhlat heidän palatessa kotiinsa. Munat syötäisiin lisukkeineen yhden illan aikana, josta riittäisi koko kylälle vielä seuraavalle aamulle. Tapa oli vakiintunut pari sukupolvea sitten, jolloin Antin isoisän isän kalastusmatka oli päätynyt haaksirikkoon Lintuvuoren kupeelle. Mies ja kaksi lähisukulaistaan oli pelastautunut saarelle, jossa he olivat eläneet keskikesään saakka. Sattumalta Lahdenpäästä lähteneet kalastajat olivat purjehtineet saarelle saakka ja haaksirikkoiset olivat pelastautuneet.

Ilta-aurinko punasi taivaanrantaa Saamin maan suunnalla. Adam oli lähtenyt vaeltamaan saaren eteläkärkeen, jonne nuorukainen oli Antin opastamana uskaltautunut lähtemään. Päivä oli ollut tuulinen ja vaahtopäiset, isot mainingit löivät saaren rantakiville. Adam istui kalliolla kuunnellen aaltojen murtumista ja pärskeiden huokailua. Pilvet karkasivat taivaanrannan taakse vauhdilla ja yöstä näytti tulevan selkeä.

Adamin silmä terävöityi ja katseensa haki syvien maininkien huippuja. Hän oli nähnyt oikein, isohko vene oli tulossa suoraan avomereltä saarta kohti. Vene keikkui mainingeilla ja Adam tiesi soutajien olevan lujilla. Sydämensä oli jättää lyönnin väliin tunnistaessaan veneen muodon, joka oli sama mitä hän oli nähnyt alkutalvesta traagisella metsästysretkellään. Nuorukainen vetäytyi muutaman käkkärämännyn suojaan ja katseli sydän pamppaillen lähestyvää venettä. Mielensä pyrki rauhoittamaan itseään, he eivät voisi nousta saarelle mitenkään.

Vene lähestyi myötäaallokossa ja mitä lähemmäksi se tuli, sitä selvemmin veneessä olijoiden työnteko näkyi. Vene oli muutaman kymmenen metrin päässä ja Adam tunsi olonsa epämukavaksi. Hänellä ei ollut mitään mukanaan, ei edes puukkoa vyöllään, joka oli jäänyt lintujen perkauspaikalle. Soutajia oli kymmenen, perätuhdossa oli kaksi miestä ohjaamassa kulkuaan. Etutuhdossa istui kaksi miestä ja Adam oli näkevinään veneen pohjalla makaavan vielä kaksi lisää.

Veneen äänet eivät kantautuneet kalliolle. Saaren pystysuorilla seinämillä oli pesiviä lintuja vieri vieressä ja emolintuja leijaili tuulen kannattamina äänekkäinä pilvinä. Adam ei tiennyt pidättelevänsä hengitystään seuratessaan veneen kulkua, joka kääntyi saaren kärjestä sen suojaiselle puolelle. En millään ehdi varoittamaan muita… Ajatus kylmäsi selkäpiitään.

Vene katosi näköpiiristä ja Adam hakeutui paikkaan, mistä näkisi sen uudelleen. Hiljainen helpotuksen huokaus purkautui nuorukaisen keuhkoista. Vene kulki saaren suojassa aikansa ja kääntyi kohti mannervuorta päästyään riittävästi Lintuvuoren suojaan. Helpotusta seurasi kysymyksiä. Keitä he ovat, mistä ovat tulossa ja minne ovat menossa? Katseensa seurasi venettä pitkään ja suuntansa oli putousta kohti. Hiljaa miettien hän päätti palata leiriinsä.

Hiipuva hiillos oli vastassa Adamin saapuessa yöpymispaikkaan. Anti kömpi nuorukaisen seuraksi tämän herätellessä nuotiota uudelleen eloon. Samoilijan kertoessa näkemästään kaksikko vetäytyi hetkeksi omiin, hiljaisiin pohdintoihinsa asian edessä. Adamin syödessä Anti pohti kuin itsekseen. ”Ne veneilijät taitavat tietää putouksen takaisesta suojapaikasta ja hakeutuivat sen turviin. Miksi, siihen ei mieleni osaa vastata. Tai miksi he ylipäätään olivat merellä sellaisessa veneessä kelissä, mikä päivällä oli.”

Heidän oli lähdettävä aamupäivällä suunniteltuun aikaan. Purtensa oli laguunissa, josta pääsi vain korkean veden aikana turvallisesti merelle. Seurueen nukkuville jäsenille kerrottiin aamupalan yhteydessä mitä heidän vieraansa oli edellisenä iltana nähnyt. Jännittyneisyys laantui vasta paluumatkan päästyä hyvään vauhtiin. Lintuvuori ja sen satamaluoto etääntyivät takanaan hitaasti mutta vakaasti. Purtensa oli vankkaa tekoa ja sivutuuli oli hallittavissa purjein. Munienkerääjät ja lintujen pyytäjät olivat illansuussa omassa, tutussa satamassaan, jossa heitä oli vastassa hymyileviä kasvoja.

Veli Rurik oli lähtenyt Järviväliin, mutta luvannut tulla takaisin. Kylänvanhin, veli Simon välitti viestin, jossa nuorukainen sai valita lähtisikö yksintein jälkikäteen Järviväliin vain odottaisiko viikon verran Rurikin paluuta. Adam totesi pohtivansa asiaa, mutta tarkoituksenaan oli osallistua kylän munajuhlaan, joka pidettäisiin huomenna arkiaskareiden päätyttyä. Päivä kului myöhään yöhön Adamin kerratessa kylänvanhimmalle Lintuvuoren tapahtumista. Simonilla ei ollut vastauksia tai selityksiä putouksen mysteeriin tai vihjeitä soutajien alkuperään.

Seuraavana iltana Adam tunsi olevansa osa kyläyhteisöä ja eli toisten mukana juhlariemussa. Anti piti alkupuheen, jossa muistutti miksi he kokoontuivat yhteen ja kiitti isoisänsä isän pelastamisesta. ”Siitä päivästä lähtien sukumme on kokenut velvollisuudekseen elää ja maksaa takaisin kunniavelkaamme. Ilman teitä ja sitä pitkäksi venynyttä kalastusretkeänne minä tai sukumme edustajat emme olisi tässä. Kiitos teille… ja kyllä, minä ja sukumme edustajat olemme kotona, täällä teidän kanssanne.”

Puheita pidettiin puolin ja toisin, mukavia mutta myös vakavia muisteloja, joissa Adamilla oli oma roolinsa. Juhlat venyivät pitkälle yön yli ja huomiseen aamuun kenelläkään ei ollut kiirettä. Nuorukainen oli humaltunut oluesta, hyvästä seurasta ja elävästä yhteisöllisyydestä. Hän heräsi päänsärkyyn ja avasi silmiään varovasti. Selkänsä takana tuntui lämpimältä ja näkökenttänsä tarkentui ympärilleen. Muistikuvat alkoivat tippua mieleensä, hämärinä mutta riittävän selkeinä. Hän aisti vartalonsa olevan jännittynyt, mutta ei uskaltanut kääntyä.

Minä… olen Sirjan, Jonatanin vaimon vuoteessa. Miten… olen tänne päätynyt? Lämpimät huulet hakeutuivat selkäänsä vasten. ”Huomenta, taidat olla hereillä?” Adam kääntyi varovasti selälleen ja haki vastausta omaan kysymykseensä. Silmänsä hakivat kiintopisteitä katosta Sirjan painautuessa varovasti kiinni kylkeensä. Varovainen huomenta toi lesken kasvoille surullisen hymyn.

Adam tunsi olonsa vaivautuneeksi, kiusaantuneeksi ja syylliseksi. Hän säikähti omaa purkaustaan ja ei voinut uskoa sanomaansa. ”Minä… en oikein ihan kaikkea muista…” Nainen painautui nuorukaisen rintaa vasten ja Adam aisti miten Sirja pidätteli nauruaan. Kylmä hiki tuntui valahtavan nuoren miehen niskaan. Sirja nosti katsettaan ja siveli nuorukaisen poskea. ”Kaikki on ihan hyvin ja et ole tehnyt mitään mistä et voisi olla ylpeä.” Lause kuumotti niskaansa kylmähikisyyden takaa.

Adamin sydän hakkasi kiivaasti, jonka Sirja myös aisti. Hän painoi korvansa vasten nuorukaisen rintaa ja kuunteli hymyssä suin. ”Sinulla on vahva sydän, joka on täynnä elämää.” Leski siirsi itsensä nuorukaisen ylle. Kädet olivat ristissä nuorukaisen rintakehällä ja katseensa haki kasvojen piirteitä. Toinen käsi siirtyi hivelemään vahvaa sänkipartaa, käsi siirtyi niskaan ja Sirjan poski etsiytyi vasten poskea. ”Olet niin voimakas nuorimies, niin vahva ja sydämesi on täyttä kultaa.”

Adamin mieli tunsi olonsa yhä vaivautuneeksi, kiusaantuneeksi ja syylliseksi. Sydämensä jyske kiihtyi ja peitti ajatustensa ristiriitaa. Sirjan vartalon liike vietteli vartaloa, hyväili käsin ja huulin nuorukaista hengitystensä muuttuessa raskaaksi heränneestä himosta. Adam tunsi Sirjan käden hakeutuvan nivusiin ja liukuvansa naisen syliin tämän vartalon keinuessa yllänsä. Vaivautuneisuus, kiusaantuneisuus ja syyllisyys väistyivät taka-alalle kiihkonsa peittäessä ne kuumaan syleilyynsä.

Hengityksensä tasaantuivat samaan tahtiin ja nuorukainen tunsi uudelleen oudon hämmentyneisyyden valtaavan mielensä. He lepäilivät hiljaa sylikkäin, josta ei ollut kiire pois. Sirjan katse käväisi käden hipaisun siivillä nuorukaisen kasvoilla. ”Luukas Paavonpoika, tiedätkö olevasi rakastettu mies tässä kylässä?” Nainen huokaisi syvään ja hartaasti, kuin alistuen tuntemattoman edessä. ”Olet vapaa menemään ja tulemaan kuten itse itsellesi hyväksi näet, mutta täällä sinulla on aina koti olemassa.”

Adam ei tiennyt mitä sanoa. Sirja kertoi miten nuorukainen oli humalassaan avautunut ja kertonut miksi oli pitänyt etäisyyttä leskeen ja tämän lapsiin. Kyyneleet pulpahtivat Sirjan silmäkulmista. ”Minä… ymmärrän sinua. Olet orpo. Minun mieheni on kuollut, hänet on surmattu ja… sen asian kanssa minun on vain elettävä. Elämän on vain jatkuttava. Tiedän miten pahalta tuntuu joutua eroon rakastamastaan ihmisestä. Minä ymmärrän sinua, sinulle nämä pienet lapset… Markus, Pera, Tytti ja heidän vanhemmistaan oli tullut perheesi…”

Adam kuuli Sirjan äänen kuin kaukaisuudesta tämän kertoessa mitä nuorukainen oli tilittänyt yön pimeydessä. Leski siveli Adamin rintakehää hellin, varovaisin liikkein. ”Luukas Paavonpoika, sinulla on omat surusi, joita pakenet tai etsit jotain, minkä tiedät löytäneesi kun sen löydät. Se tie on sinun tiesi, mutta joskus on pysähdyttävä näkemään se mikä on jo olemassa.” Sirja yritti saada luottavaisen, lempeän hymyn olemukseensa. ”Minä oikeastaan kuulun sinulle… Sinä toit mieheni kotiin haudattavaksi ja olen siitä sinulle ikuisesti kiitollinen.”

Adam sävähti sisällään ja katsoi varovasti Sirjan suuntaan huomatakseen tämän silmissä pienen ilkikurisuuden. Sisimpänsä sai hivenen tasapainoa olemukseensa. Läheisyytensä oli seesteistä rauhaa toistensa lämmössä. Sirja vanui jalkeille ja kertoi hakevansa lapsensa äitinsä hoivista. Hän oli luvannut katsoa pienten perään äidin ollessa kyläjuhlassa. Adam nousi istumaan, haroi hiuksiaan ja leukaperiänsä. Hän päätti lähteä Järviväliin päivän aikana.

 

Ilta-aurinko oli vielä matkalla horisonttiin Adamin ohjastaessa Iku porttikatoksen alta pihapiiriin. Hymyileviä kasvoja oli vastassa nuorukaisen taluttaessa hevosta talliin. Iltaruokailu oli jo ohitse, mutta tulijalle kerrottiin sieltä jotain löytyvän. Rurik oli matkoillaan ja palaisi kotiinsa kolmen neljän päivän kuluttua. Adam kävi syömässä jotain ja suuntasi saunalle, jonne Jeremias oli myös menossa. Miehen olemus ei ollut keväisen valoisa, enemmänkin syksyisen synkkä ja apea.

Adam kertoi lauteilla Lintuvuoren tapahtumista saunassa olijoille. Ihmetyksensä oli suuri ja arvailunsa monitahoisia. Jeremias pahoitteli olevansa muissa maailmoissa ja olevansa huolissaan yhteisön turvallisuudesta. ”Olen kylässä käydessäni saanut varoituksia monilta kyläläisiltä. Eräät kyläläisistä ovat yhä vakuuttuneita meidän olleen kuumetaudin aiheuttajia. Varsinkin kylän mahtimies, Salomon Värn ja perheensä menettänyt herra Tammi ovat suurimpia suita.”

Jeremian kuulemat puheet hiljensivät lauteilla istujat. Värnin kerrottiin puhuvan hänen keräämänsä kylänmiesten painostuksen poistaneen kirouksen. Jeremias pyrki imitoimaan Värniä. ”He, pirunriivaamat, jotka itseään kristityiksi kutsuvat, he loitsuivat kirouksen pois käytyämme heillä. He huomasivat meidän olevan tosissamme ja tiesimme Rurikin väen paholaismaisuuden. Eivät he mitään kristittyjä ole, millaiset papit nyt huoruudessa eläisivät, paitsi pirun riivaamat.”

Värn ja Tammi vertasivat Rurikia, tämän uskonveljiä ja sisaria Saamin kruununkirkon oikeisiin pappeihin. Jeremias jatkoi imitointiaan, mitä oli kuullut varoittajilta. ”Oikeat papit eivät naisesta elä, he palvelevat vain Jumalaa ja luostarisisaret Jeesusta tai pyhiä. Heidän elämäänsä eivät maanpäälliset haureudet kuulu. Näin on tosi ja mitä ovat Rurik, hänen ns. veljensä ja sisarensa, muuta kuin Jumalan sanan raiskaajia ja Jeesuksen armon panettelijoita.”

Jeremias kertoi Värnin ja Tammen käyneen Järvenpään kaupungissa piispan puheilla ja pyytäneen tämän näkemystä miten suhtautua Rurikin väkeen. Veli Rurik oli matkannut kaupunkiin ja pyrkimässä piispan puheille kertomaan oman näkemyksensä. He olisivat viisaampia Rurikin palattua kotiin matkaltaan. Jeremias kääntyi katsomaan Adamin puoleen. ”Harmi kun ette olleet täällä, Luukas Paavonpoika, veli Rurikin lähtiessä Järvenpäähän piispan puheille. Te olette selkeä, vakuuttava ja suoraselkäinen mies. Te olisitte olleet hyvänä apuna veli Rurikille.”

Päivä toisensa jälkeen kului odottavissa tunnelmissa. Adamin paluu levisi kyläläisten keskuuteen ja oppilaita etsiytyi opin tielle enemmän. Nuorukainen tunsi unohtavansa monia suruja ja murheita opettaessaan tiedonjanoisia. Aamutunnit kuluivat peltotöissä, jotka jatkuivat opetuksen jälkeen kellonsoittoon saakka. Veli Rurik astui ruokasaliin, pesi kätensä ja kasvonsa ja istui omalle tuolilleen. Huoneessa virinnyt puheensorina lakkasi ja odottava jännittyneisyys tihkui salin seinistä saakka.

Rurik lausui omat mantransa, kuten oli tehnyt vuosia, ruokailun päättyessä. Ihmiset jäivät istumaan ja odottamaan jatkoa. Vanhan miehen olemus pyrki saamaan voimaa, mutta olkapäänsä ikään kuin jäivät roikkumaan. ”Tiedätte minun käyneen Järvenpäässä tapaamassa piispa Laurenia ja tiedätte syyn miksi olen hänen puheillaan käynyt.” Rurik kostutti vedellä suutaan.

”Piispa Lauren on toisinaan ymmärtäväinen mies, mutta hänen uskonnäkemyksensä on varsin kruununkirkkomainen. Olen eräitä kertoja keskustellut hänen kanssaan uskontoomme liittyvistä eroavaisuuksista. Lukemisen ja kirjoittamisen opettamista vastaan hänelle ei ole mitään sanottavaa. Hänen pyhyytensä on estynyt vierailemaan yhteisössämme, mutta hän on pyytänyt toista piispaa vierailemaan puolestaan.” Rurikin kertoessa enemmän Adamin sydän unohti lyödä useita kertoja.

Adam tunsi miten kaulaansa kuristi. Eno, arkkipiispa Simeon on tulossa tänne. Hän on luopunut arvostaan ja tulee isä Simeonin ominaisuudessa. Koska… hän tulee tänne? Rurik ei osannut kertomansa yhteydessä antaa vastausta nuorukaisen mieleen nousseesta pohdinnasta. Rurik nousi seisomaan ja totesi nyt olevan hyvä hetki käydä saunassa. Hiljainen pulina saatteli kuulijoita omille iltapuhteilleen.

Saunan lauteilla Adam hakeutui Rurikin seuraan. Heidän puheensa laukkasivat Lahdenpään kylään, Lintuvuorelle ja tapahtumiin niissä. Rurik menisi Lahdenpäähän vasta isä Simeonin vierailun jälkeen. Adam tiedusteli mitä Rurik tiesi tulevasta vieraasta, jota vanhus ei oikeasti ollut koskaan nähnyt, mutta tiesi kuka tämä oli. Entinen Saamin kuninkaan hovin arkkipiispa, joka oli luopunut arvostaan, omaisuudestaan ja jatkoi isä Simeonina kruununprinssin katoamisen jälkeen.

Seuraavana päivänä Adam huomasi olevansa matkalla Lahdenpäähän. Iku oli valjastettu kärryjen eteen ja he veisivät siemenviljaa rannikkokyläläisille. Rurikin mielestä asialla ei olisi ollut kiire, mutta jos nuorukainen halusi matkata sinne ja takaisin, hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Adam ilmoitti ehkä viipyvänsä rannikolla joitakin päiviä ja ei osannut tarkasti sanoa, koska palaisi takaisin. Vanhus oli todennut asian olevan nuorukaisen omassa tahdossa.

 


( Päivitetty: 01.12.2017 18:59 )

Kommentoi



 Kuninkaan valinta
17.08.2017 23:51

16. luku

Adam vietti Lahdenpäässä useita päiviä kalastaen, peltotöitä tehden ja avustaen uuden kylätalon viimeistelyssä. Kesä puhkesi kukkaansa rannikkokylässä ja ihmisten mielet kilpailivat valoisuuden kanssa. Nuorukainen istui rantakivellä ja antoi mielensä kiitää meren ylitse vuoren taakse. Sirja lähestyi nuorukaista tämän huomaamatta ja kysymyksensä hätkäytti haaveilevan miehen. ”Saanko istua viereesi?” Vastausta ei ehtinyt tulla kysyjän istuutuessa alas. Katseensa haki kaukaisia vuoria ja varovainen hymy nousi poskiinsa.

”Miten kauan aiotte viipyä luonamme, tällä kertaa?” Adam tunsi sisällään vellovat tunteet, joista ei saanut selkoa. Päänsä äänetön kierto kertoi päättämättömyydestään. Sirja yski pieniä köhimisiä ja sai toivomansa katsekontaktin. ”Olenko… tehnyt jotain väärin? Olette olleet hyvin etäinen paluunne jälkeen. Minä… en ole ainoa, joka on asiaa ihmetellyt. Muut ovat puhelleet samoin.” Sirja sai vastauksena katseen, joka oli täynnä tuskaa ja syvää surua.

”Ei, ette ole, ei kukaan teistä.” Nuorukaisen katse haki kaukaisia vuorenhuippuja, jotka hohtivat valkoisuuttaan sinistä taivasta vasten. ”Mietin tässä… Siitä on nyt vähän yli vuosi, kun olen yksin taivaltani tehnyt.” Sirja tunsi suurta halua koskea ja lohduttaa vieressä istujaa. Tämän huokailut olivat syviä, joiden kaiku peilautui sielujensa sopukoista. ”Minä… en osaa, en tiedä. Minulla on niin ikävä… äitiä ja kaikkia, jotka olen taakseni jättänyt.”

Sirjan käsi kosketti kevyesti vierellään olevaan reittä, kuin rohkaisten kertojaa jatkamaan. Adamin käsi hipaisi reittään sipaissutta kättä. Kosketuksessaan oli sähköisyyttä, jonka molemmat aistivat. Nuori mies haki jälleen tasapainoa itsensä kanssa ja onnistui siinä olemuksensa rentoutuessa. ”He, minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset, he kulkevat aina minun mukanani. Te… ” Hän kääntyi katsomaan vieressä istujaa ja ujo hymy kohosi olemukseensa. ”Sinä olet yksi sydämeni nimistä, jotka kulkevat sinne missä olen.”

Sirja oli parahtaa kuulemaansa, mutta malttoi mielensä, vaikka kehonsa kieli kertoi totuuden. Hitaasti Adamin katse kääntyi kohti lumihuippuja, joista auringon säteet peilautuivat puhtaana kirkkautena. Nuorukainen nojautui taaksepäin kyynärpäiden varaan. ”Olitte oikeassa, silloin… hetki sitten. Elämän on jatkuttava, tapahtuneista huolimatta. Meidän on mentävä eteenpäin, eläen.” Lokkien kirkumiset eivät häirinneet rantakivellä istujia. Sirja nousi lähteäkseen ja totesi lastensa olevan isoäidin siskon luona pikkukilejä ihastelemassa. Hän olisi yksin kotona huomiseen aamupäivään saakka.

Päivistä koostui viikko ja toinen. Adam oli tuntenut levollisuutensa palautuneen takaisin ja pohti paluuta Järviväliin. Hän tiesi lähtevänsä kesällä Järvivälistä, ennen keskikesää, jatkaakseen matkaansa. Lintuvuorella hän oli kuin kuullut mannervuoren kutsuvan nimeään. Iltaisin, vuorten huippujen ollessa nähtävissä, nuorukainen oli istunut rantakivellä haaveillen salaperäisestä maailmasta, jota ei pitänyt olla, mutta se oli olemassa. Lumihuiput olivat kuin kuiskanneet nimeään meren aaltojen kantamina.

Levollisuuden kaveriksi palasi levottomuus ja Adam tunsi pakottavaa tarvetta lähteä kohti uusia polkuja. Kärrykuorma toi Järviväliin kaksi tynnyriä suolakalaa, joka toimisi vaihtovälineenä kyläläisten kanssa. Rurik kertoi isä Simeonin käyneen ja olleen hyvin kiinnostunut nuoresta opettajasta, jolla oli kyläläisten mielestä vanhan miehen viisautta. ”Isä Simeon ei ollut kovin myötämielinen tapaamme uskoa ja oli kyllä suorasanainen mies. Hänen mielestään me olemme kerettiläinen lahko, jonka pitäisi pelastuakseen ottaa vastaan oikean Jumalan kirkon armo Jeesuksessa Kristuksessa.”

Isä Simeon oli toivonut Rurikin tulevan keskikesän juhlan jälkeen Järvenpään piispan talolle, jossa he keskustelisivat Jumalan armosta ja anteeksiannosta. Jumalan palvelijat, niin veljet kuin sisaret, eivät voineet rakastaa kuin Jumalaa. Avioliitto oli pyhä sakramentti miehen ja naisen välillä, mutta pyhät eivät voisi avioliittoa solmia. Heidän oli elettävä ilman maanpäällisiä nautintoja ja olevan esimerkkeinä nuhteettomasta, Jumalaa pelkäävästä elämäntavasta.

Isä Simeon lupasi tulla paikalle tukeakseen Rurikia lähimmäisiä rakastavasta tavasta auttaa hädänalaisia. Isä Simeon oli toivonut nuoren opettajan, Luukas Paavonpojan, tulevan myös tapaamiseen. Adam tunsi miten ärtymys etsi reittejä mielensä sisältä, mutta hän sai pidettyä itsensä tasapainossa.

Keskikesän juhlaan oli reilu kaksi viikkoa. Kevätyöt olivat kaikki tehtyinä ja opetusta voitiin antaa enemmän kuin kiireiden keskellä. Adam oli kertonut edellisen iltaruokailun aikana lähtevänsä parin päivän sisällä jatkamaan matkaansa. Oppilailleen hän kertoi asian seuraavana päivänä, jotka yrittivät kääntää nuorukaisen päätä, kuten olivat tehneet yhteisön asujat. Adamin pahoillaan olo oli vilpitöntä ja aitoa, mutta hän kertoi pysyvänsä päätöksessään.

Adam oli saunassa, joka oli täynnä, ja osa antoi tilaa uusille tulijoille. Asuinympäristön ihmiset halusivat olla läsnä viimeisenä yhteisenä iltana nuorukaisen kanssa. Eräät heistä olivat udelleet varovasti minne Luukas Paavonpoika olisi matkalla. Adam oli kertonut matkaavansa ison meren taakse nähdäkseen mitä siellä oli. Hän oli mykistynyt saadessaan iltaruokailun yhteydessä rasian, jossa oli kolikoita matkaansa varten. Hänen kieltäytyessä antajat eivät antaneet mahdollisuutta kieltäytyä lahjastaan.

Sisar Asta Lennintytär ryntäsi kauhuissaan saunaan. Hänen puheestaan ei saanut selkoa, mutta pian uloskatsojat huusivat tulen olevan irti. Navetta- tallirakennus ja pääportin rakennukset olivat tulessa. Ihmisiä juoksi pihapiirissä epätietoisesti ryntäillen ja osa juoksi navetan savuun pelastaakseen eläimiä. Adam kompuroi housuihinsa monien lailla ja saunassa olijat juoksivat kaaoksen sekaan.

Hevosia juoksi hädissään ja pillastuneina pihalle. Kuivissa pahnoissa tuli oli levinnyt ja levisi vauhdilla liekkien lyödessä pian ikkuna-aukoista. Adam tunsi miten helpotuksen huokaus pääsi sisältään, Iku oli pihalla pakenevien hevosten seurassa. Nuorukainen lähestyi palavaa navettaa, joka hohti kuumuutta vastaan. Sisälle meneminen ei ollut enää mahdollista. Sisältä kuului lehmien, sikojen ja lampaiden kuolemankauhun säestämää huutoa.

Pääportin varasto ja riihi olivat tulessa eikä niiden pelastamiseksi voinut tehdä mitään. Ihmiset kantoivat ruokasalista ulos kaikki irtonaiset tarve-esineet, penkit ja pöydät. Adam ryntäsi varaston ovelle kantaen kaksin käsin vesisaaveja. Tuli ei ollut valtoimenaan, se voitiin sammuttaa ja varastosta pystyttiin pelastamaan valtaosa tarvikkeista.

Navetan roihu heijastui pääportin riihenpuoleiseen osaan, jonka palo kiihtyi kuumuudessa. Nuorukainen kävi vielä kerran katsomassa varaston sisällä ja katseensa nauliutui hiiltyneeseen esineeseen. Adam potki sitä, totesi sen olevan soihdunjäänne ja katseensa kääntyi yläviistoon, jossa oli avonainen tuuletusluukku.

Mielensä pysähtyi ja sydämensä jätti lyönnin väliin, rynnätäkseen kiivaaseen sykkeeseen. Tämä on tahallaan sytytetty. Mielensä ei voinut käsittää huomiotaan ja viha löi aaltoja mielessään. Hän potkaisi hiiltynyttä soihtua, joka kimpoili seinistä ja vetäytyi ulos silmät salamoiden. Pihalla olijat valmistautuivat turvaamaan lähimmän asuinrakennuksen, joka onneksi oli melko kaukana palavasta rakennusrykelmästä.

Asujat katsoivat voimattomina miten tuli eteni vääjäämättömästi varaston ja ruokasalin puolelle. Eräät olivat koonneet pelastuneita eläimiä kauimmaisen asuinrakennuksen sivulle. Valtaosa lehmistä oli ollut laitumella, mutta poikimattomat niistä olivat palaneet navetan mukana. Siat olivat palaneet kaikki ja myös poikimattomat uuhet. Tuhon kokonaisvaikutus hiipi katsojien mieliin silmien kostuessa näkemästään.

Adam haki Rurikin väkijoukosta ja veti tämän sivummalle kertoakseen näkemänsä. Vanhuksen olemus lyyhistyi palon syyn selvitessä. Nuorukainen tiedusteli olivatko kaikki ihmiset tallella, joista ei ollut ehditty pitämään lukua. Sekasortoinen kokonaistilanne antoi oman haasteensa laskujen täsmäämiseen. Osa lapsista, mutta myös vanhuksista, nukkui autuaan tietämättöminä vuoteissaan. Eräät heistä olivat ehkä ehtineet mennä kylässä oleviin koteihinsa.

Jere Jeremianpoika oli luvannut selvittää yhteisössä asujien tilanteen. Vaimonsa Margaret sisarensa kanssa olivat lähteneet kylään tavoittaakseen siellä asuvat yhteisön jäsenet. Naiset palasivat pikaisesti takaisin pihapiiriin, jossa Adam istui erillään toisista tuleen tuijottaen. Hätääntynyt äänensävy havahdutti nuorukaisen mietteistään. ”Luukas, Luukas! Tule nopeasti, Jeremias on etupuolella… Hän…”

Adam nousi jaloilleen ja pyrki saamaan selkoa hengästyneiden selityksestä. Hän neuvoi kaksikon etsimään Jeren ja tulemaan tämän kanssa piharakennusten etupuolelle. Nuorukainen joutui kiertämään pihan etusivulla olevan rakennuksen ja näki maassa makaavan miehen. Tuli hohkasi voimalla maassa olevaa miestä ja Adam nosti tämän syliinsä kantaen riittävän etäälle. Hiljainen valitus kuului kantajan korvissa, joka lohdutti Adamia. Veli Jeremias on ainakin hengissä.

Kantaja laski taakkansa varovasti maahan ja tarkasteli tilannetta. Jeremialla oli vertavuotava ruhje toisella ohimollaan ja miehen silmät hakivat kiintopistettä löytämättä sitä. Adam pyrki puhuttelemaan vanhusta saamatta vastakaikua ja mielensä haki rakennuksen palamatonta nurkkaa. Tulisivat nyt jo, ja toisivat vettä mukanaan. Samassa Jere ilmestyi nurkan takaa ja juoksi paikalle.

Jeren olemus huokui hätää. ”Isä, isä, mikä sinun on?” Poika tarrasi isänsä olkapäihin ja oli ravistella niitä voimalla. Adam puuttui tilanteeseen ja kertoi mitä oli itse havainnut. ”Rauhassa Jere, rauhassa. Odotetaan naisia, heillä näyttää olevan vesileili mukanaan.” Margaret ja Liisa saapuivat paikalle veden ja kangastilkkujen kera. Ohimon ruhje sai ensihoitoa ja vanhuksen suu kostuketta, joka kelpasi miehelle. Puheessaan ei ollut tolkkua tai katseessaan kirkkautta.

Nelikon huomaamatta heidän taakseen tuli kolme muuta asujaa, joiden katse kiinnittyi kylän suuntaan. Adam aisti jotain erikoista tapahtuvan ja katsoi uteliaisuuttaan katseiden mukaisesti. Hän tunnisti tulijan, joka lähestyi varovasti. Nainen oli Manta, Salomon Värnin piika, jonka askeleet loppuivat parin kymmenen metrin päähän. Olemuksensa huusi pelosta ja hädästä. Adam nousi seisomaan ja meni naista vastaan, joka pyyhki kasvoja esiliinaansa.

”Hyvää iltaa, Manta, tai meillä nyt ei ole hyvä ilta, kuten näkyy.” Hän viittasi takana oleviin ihmisiin ja pyrki aistimaan tilannetta. ”Veli Jeremias on saanut pahan iskun päähänsä…” Manta pidätteli itkuaan ja sopersi kyynelten välistä. Nuorukainen rauhoittui ja asetti molemmat kätensä naisen olkapäille. ”Rauhoittukaa toki, Manta hyvä. Jeremias taitaa selvitä melkoisella päänsäryllä tällistään, joka on ties keneltä tai mistä.” Nuoren miehen vakaa olemus rauhoitti naisen mieltä ja hän hengitteli syvään, mutta rauhallisemmin.

Kaksikko ei huomannut Jeren tulleen luokseen. Manta kuivasi kasvojaan ja sai puhuttua liinansa takaa. ”Minä tiedän… Tämä on niin kauheaa, mutta isäntä ja se juoppo, herra Tammi, ovat ehkä tämän… tämän… kauheuden takana.” Adam kokosi pikaisesti itsensä ja rauhoitteli Mantaa kertomaan enemmän miksi näin olisi tapahtunut.

Manta oli kuullut isännän käskeneen hakea Tammen ja puolen tusinaa muuta kylänmiestä paikalle. He tiesivät yhteisön jäsenten olevan joka saunassa tai ilta-askareissa kodeissaan. Hän kertoi miten isäntä oli kestinnyt piispan lähettämää isä Simeonia ja he olivat keskustelleet Rurikin väen pahuudesta. Simeon oli vakuuttanut hänen voivat auttaa heidät oikealle tielle, mutta todennut yhteisön olevan kerettiläinen salaseura, mutta hyväntahtoinen sellainen.

Manta sai enemmän ja enemmän itseään rauhoittumaan. ”Isä Simeonin lähdettyä isäntä kutsui luokseen herra Tammen ja pari muuta kylän tyhjäntoimittajaa. He puhelivat pitkälle yöhön, joista en voinut saada selkoa, vaikka palvelin heitä koko ajan. Sen muistan miten isäntä käski näiden toisten miesten olevan valmiina ja rientämään luokseen kutsun saatuaan. Nyt illalla kuulin renki Henkalta hänen hakevan isännän käskystä herra Tammen ja kuusi muuta miestä meille.”

Voimakkaat väristyksen ravistelivat Mantaa tämän katsoessa palavaa eturakennusta ja jo sortuvaa navettaa edessään. ”Muuta en tiedä, mutta ei niin kauan sitten, isäntä ja nämä muut tulivat meidän pihapiiriin. Isännällä oli iso oluttynnyri varattuna heille ja nyt siellä on ryyppäjäiset menoillaan.” Adam kiitti Mantaa tiedoistaan ja kehotti tätä palaamaan kotiinsa. Nainen olisi halunnut auttaa, mutta nuorukainen vakuutti heidän pärjäävän omillaan. ”Mitään suurempaa ei voi enää tapahtua. Nuo rakennukset palavat loppuun ja huomenna katsotaan mitä tehdään.”

Adam katsoi miten nainen lähti kuin laahustaen kohti kotiaan. Nuorukainen kääntyi lähteäkseen ja vastassaan oli kaksi mustanpuhuvaa silmää, syvää vihaa ja pidäteltyä raivoa. Jere puhisi tavalla, joka säikäytti nuorukaisen tyyneyden. Hampaiden välistä pihisi tuomion ennusteita. ”Minä… menen ja tapan koko Värnin roskajoukon.” Adam arveli järkipuheen olevan tässä ja nyt mahdotonta, joten hän lupautui lähtemään seuraksi. Hän sai viivytettyä kyläreissuaan myöhäisempään hetkeen, jolloin tiedettäisiin onko veljiä tai sisaria hukassa.

Ihmisten lukumäärä oli tiedossa ja yksi heistä oli poissa, jonka olisi pitänyt olla läsnä. Veli Eerikin tiedettiin olleen saunassa ensimmäisten joukossa ja antaneen tilaa toisille. Hän asui ruokasalin vintillä muutaman muun perheettömän miehen kanssa. Pelko hiipi paikalla olijoiden mieliin ja jokainen tiesi eläinten päässeen jonkun vapauttamana parsistaan piha-alueelle. Kukaan heistä ei uskaltanut sanoa ääneen ajatustaan.

Jeremias oli kannettu vuoteeseensa, mutta olonsa ei ollut selkiytynyt kunnolla. Hän ymmärsi ja tiedosti ympäröiviä ihmisiä, kuten vaimonsa ja poikansa. Jere keräsi uutta vihaa sisäänsä pyrkiessään saamaan tolkkua isänsä sanoista ja sanoihin. Mies haki katseellaan ympäristöään ja löysi Adamin, jolle nyökkäsi kevyesti. Kaksikko poistui ulos, jossa punahehkuiset navetan hirret ja palava eturakennus loivat omaa helvetillistä näkymää.

Jere puristeli nyrkkejään ja sadatteli puoliääneen. ”Luukas, tiedän että yritätte estellä minua, mutta minä en muuta mieltäni. Minä lähden ottamaan selkoa arvoisalta herra Värniltä mikä on hänen osuutensa tästä helvetistämme.” Adam toisti lupauksensa ja oli valmis lähtemään mukaan. ”Veli Jere, me tiedämme jonkun lyöneen isääsi pahasti päähän, mutta me emme tiedä kuka hän on ollut, ainakaan vielä. Sen mukaan meidän on oltava ja saamaan totuus selville.”

Jere mulkaisi tavalla, joka ei luvannut mitään hyvää ja sieppasi paimensauvansa mukaansa. Rurik oli tietoinen tilanteesta ja minne kaksikko oli menossa. ”Yritin puhua muutaman tukimiehen teille, mutta heitä ei ollut lähtemään. Minusta ei ole apua ja olisin vain taakkana.” Hän tyytyi ojentamaan oman sauvansa Adamin käteen. ”Olisi hyvä jos vielä odottaisitte, ainakin huomiseen, ja lähtisin mukaanne. He taitavat olla nyt liian humalassa jotta totuutta saisi selville, jos edes tolpillaan ovat.” Adam arveli Rurikin olevan oikeassa, mutta he kävisivät toteamassa asian.

Kaksikko käveli seesteisessä kesäillassa kohti Samuel Värnin kartanoa, josta jo etäälle kantautui humalaisten mölinää, epävireistä musiikkia ja laulunyrityksiä. He pysähtyivät portin pieleen ja tarkastelivat tilannetta. Isäntä istui verannallaan muutaman miehen kanssa ja piha-alueen keskellä oli ruokapöytä täynnä syötävää juotavien kera. Miehiä oli kaiken kaikkiaan reilun tusinan verran ja heidän joukossaan muutamia naisia.  Paikalla olijoita yhdisti maltillisempi tai täydellinen humalatila.

Adam arvioi tilannetta Jeren kasvojen irvistäessä vihasta näkemästään. Nuorukainen yritti puhua maltillisesti järkeä kumppaninsa ajatusten ylitse siinä onnistumatta. ”Luukas Paavonpoika, minä olen tullut tänne puhuakseni Samuel Värnille ja sen aion tehdä. Olkoon vaikka koko Järvivälin kylä vastassa minä tulen näin tekemään.” Adam alistui tilanteeseen ja virittäytyi tuleviin hetkiin. Jere kiihdytti askeleitaan ja parinsa seurasi hieman jäljessä. Tulonsa huomattiin ja pihapiirin mölinä suuntautui astelevaa kaksikkoa kohden.

He saivat tilaa ja Jere haki vihaa tihkuvaa katsekontaktia talon isäntään, jonka vääristynyt hymy kertoi huvittuneisuudesta. ”Kas vain, veli mikä lienet… Jere taisit olla.” Hän viittasi summittaisesti yhteisön asujaimiston suuntaan. ”Olette sitten isomman nuotion laittaneet, kiitos siitä, kivaltahan tuo nuotion kajo aina näyttää. Eikö herran pyhä sana enää lämmittänyt ja sytytitte sen teille oikean herranne kuumuuden.” Jere pihisi kiukkua ja ei saanut sanaa suustaan. Hän pyrki kostuttamaan syljellä suutaan ja aikansa nieleskeltyään oli valmis.

Jeren ääni tuntui tulevan syvältä, mutta harkitun rauhallisesti ja voimalla. ”Minä tiedän, herra Värn teidän ja juoppolalli Jan Allan Tammen olevan syyllisiä kotini navetan ja varastorakennusten polttamiseen. Minä tiedän roskasakkinne tulleen soihdut käsissään kotini portille ja siinä ohessa olette lyöneet isääni, Jeremias Veininpoikaa ohimolle. Hän ei kuollut, joten murhaajia sakkinne ei ole. Olette tuhopolttajia ja pahantekijöitä, koko roskasakki ja te sen suurin sontasäkki, herra Salomon Värn!”

Adam seisoi kaikki aistit heränneinä muutaman metrin puhujan takasivulla.  Väkijoukosta kuului ääni, jonka nuorukainen aisti tarkoitetun kuiskaukseksi, mutta humala vääristi kuiskaajan äänenkäyttöä. Perhana Janne, minähän sanoin että kolautit kuin akat, vain sipaisten sitä jäärää. Adam sävähti, mutta peitti tuntemuksensa ja muisti Jan Allania sanotun Janneksi tämän ystävien taholta. Samoin oli miehen vaimo kutsunut miestään. Nuorukaisen ote tiukentui huomaamatta paimensauvasta.

Verannalla kartanon isäntä oli ponnahtanut punakkana seisomaan ja osoitti värisevällä sormellaan Jereä. ”Millä oikeudella te, kerettiläinen paholaisen kätyri, solvaatte minua, Jumalan oikeaa kristittyä!” Salomon antoi ilman paisuttaa keuhkojaan ja silmänsä paloivat kuin kekäleet. Hän katsoi pihapiirillä olevia juhlijoita ja osoitti Jereen uudemman kerran. ”Te hyvät kristityt miehet, me emme voi sietää kerettiläisen panettelevan meitä, kunnon ihmisiä. Antakaamme paholaisen pojan tuntea oikeutettu vihamme!”

Kaksi miestä Adamin oikealta sivulta lähestyi uhkaavasti Jereä. Adamin ääni tuli myös syvältä, voimalla ja vakuuttavasti. ”Te kaksi, antakaamme miehen puhua miehelle. Isäntä vastatkoon itse omista sanoistaan, jos hänessä on miestä siihen.” Adamin asento muuttui ja kehonsa valmistautui puolustautumaan. Kaksikko jäi seisomaan aloilleen epävarmoina mitä tehdä. Adam vilkuili hermostuneesti sivukatseellaan muuta miesjoukkoa. Kaksikon katseet kiersivät Adamista Jereen ja talon isäntään hitaina kierroksina.

Adamin oikealta takasivulta kuului liikettä ja puhisevaa raivoa. Nuorukainen siirtyi kahdella nopealla, pienellä askeleella vastakkaiseen suuntaan ja kohtasi tulevan. Jan Allan Tammi ryntäsi vihan siivittämänä pitkä puukko kädessään kohti nuorukaista vain tullakseen tyrmätyksi paimensauvalla. Pysähtynyt kaksikko vilkaisi toisiaan ja humalaiset ajatukset kohtasivat. He päättivät rynnätä Adamia kohti pelkät nyrkit aseinaan. Kaksikko oli polvillaan tajuamatta miten siihen päätyivät. Toinen valitti olkapäätään ja toinen murtunutta kylkiluutaan.

Salomon mylvi verannalla kuin hullu sonni. ”Lyökää niitä, lyökää! Pieskää hengiltä!” Väkijoukko huojui osittain kuin kortteet tuulessa ottamatta selkeitä askeleita eteen tai taakse. Paikalla olleet naiset olivat vetäytyneet verannan kauimmaiseen kulmaan hyville katselupaikoille. Jere oli vetäytynyt lähemmäksi Adamia ja paimensauvansa olivat valmiina iskemään. Adam antoi itselle mahdollisuuden pieneen rentoutumiseen ja poimi paikalla olijoiden katseita omiinsa. Salomon sätti vieraitaan saamattomiksi akoiksi ja huuteli renkejään apuun.

Adam ei kuunnellut verannalta tulevaa panettelua ja käskyjä edessään oleville miehille. Hän oli hyvillään takana olevasta tyhjästä tilasta, jossa ei ollut ihmisiä. Miesjoukko oli noutopöydän molemmilla puolilla. Heidän edessään välittömänä uhkana olivat neljä jaloillaan olevaa miestä, joiden humalatila ei ollut aivan vähäinen. Kaksi pöydän takana olevaa miestä tyytyi nauttimaan pöydän antimista hyvällä ruokahalulla ja janolla. He olivat näennäiseen piittaamattomia tapahtumista.

”Hyvät kylänmiehet, te tunnette veli Rurikin väen ja tiedätte, että he eivät ole pappisvihkimyksen ottaneita miehiä. Heitä ei voi verrata Saamin kirkon isiin tai muihin pyhiin. He ovat maallisia saarnaajia, joilla on halua auttaa lähimmäisiään heidän hädän hetkellä. Heillä on samanlainen oikeus avioitua naisen kanssa kuten teillä, arvoisat kylänmiehet. He, Rurikin kanssaveljet ja sisaret, ovat auttaneet pyyteettömästi teitä kylän miehiä, naisia ja perheitä omien kykyjensä mukaan. Minä tiedän teidän tietävän tämän.”

Salomon oli lakannut huutamasta verannaltaan. Silmänsä leiskuivat vihaa Adamille, joka kääntyi katsomaan kartanoisäntää silmiin ja hymyili voitonriemuisesti. Ele sai miehen, jos mahdollista, punehtumaan entisestään. Nuorukainen viittasi tuijottavaan Jan Allaniin, jonka silmissä paloivat samat kekäleet mitä Salomonilla paloi.

”Te, Jan Allan Tammi, tulette saamaan haasteen Järvenpään laamannin puheille. Jeremias kertoi teidän lyöneen hänet tajuttomaksi. Teidät on nähty myös toisen silminnäkijän näkemänä. Heidän todistuksensa mukaan laamanni tulee saamaan selville ketkä tämän kylän miehistä olivat kanssanne. Te tulette saamaan syytteen tuhopalosta, jossa useiden perheiden tulevaisuus on palanut taivaan tuuliin.”

Adam käänsi rintasuuntansa verannalle, jossa Salomon seisoi käsien puristuessa nyrkkiin uudestaan ja uudestaan. ”Hyvä kartanoisäntä, herra Salomon Värn, laamanni tulee kuulemaan myös sen, miten te olette vuosia pyrkinyt hallitsemaan Järvivälin kauppaa. Olette käyttäneet asemaanne väärin ja painostamalla saaneet asemanne, missä heikommassa asemassa olevat kyläläiset ovat joutuneet alistumaan tahtoonne.”

Adam varmisti sivulta, tuliko kuulluksi heidän taholtaan. Ilmeet olivat vakavia, mutta olemuksensa huojuvia. Pöydässä syövä ja juopotteleva kaksikko jatkoi omaehtoista nautintoaan muista välittämättä. ”Veli Rurik ja hänen johtamansa yhteisö on pitänyt omat asemansa kylän kauppa-asetelmissa, koska eivät ole alistuneet tahtoonne. Tämä on ollut hyväksi Järvivälin vähäosaisille, joka on mahdollistanut heille elämisen mahdollisuuden veli Rurikin ja kaltaistensa avustuksella. Avustuksella, jonka kaikkein heikoimmat ovat saaneet Rurikin väen lähimmäisen rakkaudella.”

Salomonin renkejä saapui paikalla seipäin ja puunuijin varustautuneena. Isäntä heräsi tilanteeseen ja huusi suu vaahdoten väkeään pieksemään kuokkavieraat hengiltä. Jere vastasi myöntyen Adamin katseeseen ja he lähtivät hitaasti perääntymään kohti kartanon ulkoporttia. Adam kohotti sovittelevasti kättään renkinelikon puoleen ja olemuksensa viestitti rauhallisuudesta. ”Me tässä lähdemme, ihan rauhassa ja toivotamme kaikille hyvää loppuiltaa.” Salomon oli tikahtua turhautumiseensa ja väkensä sai kuulla rivouksia, joita eivät edes tienneet olevan. Pöydän antimiin keskittyneet miehet kippistivät lähtijöille katseidensa kohdatessa.

Adam ja Jere jättivät kartanon taaksensa ja välillä vilkuilivat olkapäidensä ylitse, mutta kukaan ei seurannut heitä. Vähin erin jännittyneisyytensä purkautui hermostuneeseen hihittelyyn ja vapauttavaan nauruun. Jere manasi itseään. ”Perhana, Luukas, siinä vaiheessa kun käskytit niitä kahta, kirosin itseäni. Minun olisi pitänyt kuunnella sinua ja Rurik setää… Tänne lähteminen oli todella typerää ja vaarallista.” Jeren käsi käväisi Adamin olkapäällä ja anteeksipyyntö oli sillä vahvistettu.

Adam vilkaisi taaksensa vielä kerran nähdäkseen kahden istuvan kissan seuraavan kulkuaan. Toinen alkoi nuolla tassuaan ja Adam tunsi rentouden voittaneen jännittyneisyytensä. ”Setäsi on viisas mies, jota kannattaa kuunnella, kuten myös isääsi. Rurik oli aivan oikeassa, heidän humala-asteensa oli meidän puolellamme, onneksi. Voimme vain toivoa heidän muistavan mitä sanoimme.” Jere ei ollut vakuuttunut asian tapahtuvan niin, mutta Salomonin palvelijat muistaisivat kyllä. Rengit olivat olleet lähettyvillä jo ennen esiin tulemistaan.

Rurik odotti pelonsekaisin tunnelmin kaksikon palaamista ja huojentuneisuus välittyi olemuksestaan heidän astellessa pihapiiriin. Jeremias oli palannut tolkkuihinsa, mutta muistissaan ei ollut tietoa tapahtuneesta. Veli Eerik oli ja pysyi kateissa ihmisten valmistautuessa suru-uutiseen hänen kohtalostaan. Jere hakeutui perheensä pariin Adamin ja Rurikin jäädessä piha-alueelle. Nuorukainen kertoi mitä Salomon Värnin pihapiirissä oli tapahtunut ja kuka oli Jeremiasta päähän kalauttanut.

 

Aamu valkeni ja palaneet rakennukset hohkasivat kuumuuttaan. Etupuolen rakennuksesta oli jäänyt jäljelle pystyssä olevan ruokasalin päätyseinä. Väki kerääntyi lohduttomina savuavien raunioiden eteen. Rurik piti kannustavan puheen väelleen ja osa lähti sankoineen laiduntavien lehmien luo. Adamin ei edes muistanut hänen lähtöpäivänsä olleen tänään. Kylästä saapui muutamia osaaottavia ihmisiä kysymään voisivatko auttaa hädässä olevia.

Päivän edetessä raunioiden savu hälveni ja niitä päästiin tutkimaan. Navetan palaneeseen katkuun sekoittui palaneen lihan löyhkä, joka sai jotkut voimaan pahoin. He arvelivat löytäneensä veli Eerikin ruumiin, mutta eivät voineet olla täysin varmoja sen ihmisyydestä. Ruumis oli aivan ulko-oven tuntumassa, jonne miehen matkan arveltiin päättyneen. Surutyö, jota oli valmisteltu yön ylitse, sai mahdollisuuden todelliseen alkuunsa.

Jeremias oli täysin tolpillaan parin päivän kuluttua, mutta muistissaan oli aukkoja ja hän ei muistanut kuka tai ketkä olivat häntä lyöneet. Kylästä kantautui huhu, joka kertoi Jan Allan Tammen hirttäytyneen kotinsa kattohirteen. Rurik ja Adam kävivät toteamassa tilanteen ja kartoittivat kolmantena päivänä kyläläisten mielialoja, jotka olivat pelokkaat. Pelko vallitsi myös yhteisön jäsenten kesken ja huoli omasta tulevaisuudestaan. Pellot olivat hyvällä oraalla, mutta tulevaisuutensa oli epävarmalla pohjalla.

Muutaman päivän kuluessa osa yhteisön ihmisistä tunsi pakottavaa tarvetta lähteä perustamaan uutta kotia turvallisempaan ympäristöön. Epätietoisuus toi syvää, elämäniloa rajaavaa ahdistusta, joka näkyi ihmisten apatiana ja kireytenä. Kaksi perhekuntaa oli valmis lähtemään Lahdenpään kylään, vuorikansan pelosta huolimatta, mutta tukkimuurilla varustettu kylä toi omaa turvallisuuden tunnetta ajatuksiinsa. Perhekunnat olivat pääasiassa kalastaneet Järvivälin molemmilla järvillä ja arvelivat ammattitaitonsa riittävän myös merellä.

Rurik lupasi avustaa muuttamisessa ja kannusti perheitä päätöksessään. ”Menette kuin kotiinne ja huomaatte Lahdenpään ihmisten jakavan samanlaisia elämänarvoja, kuin mitä meillä on.” Osa ihmisistä halusi vanhuksen neuvoa minne heidän olisi hyvä muuttaa. Rurikilla ei ollut varmaa vastausta kysyjille. Jeremias oli myös perheensä kanssa päättänyt siirtyä Järvivälistä muualle, mutta he eivät tienneet minne.

Adam pohti itsekseen yhteisön ihmisten ajatuksia ja mielensä kääntyi herkästi Juuttan suvun maille. Siellä olisi tilaa ja ihmiset vastaanottavaisia, niin Edvinin kuin Mäki-Juuttan pihapiirit olisivat ihanteellinen paikka näille ihmisille. Mielensä hymyili ajatukselleen. Vanha sukuviha voi vesittää rauhan. Adam ei uskonut sen vaikuttavan ja valtaosa Rurikin veljistä ja sisarista olivat kotoisin ympäri Saamin maata. Hän päätti ottaa asian puheeksi Rurikin kanssa saunanlauteilla.

Rurik ja Jeremias olivat seuraavana iltapäivänä matkalla Juuttan maalle. Adam oli antanut heidän mukaansa kirjeen, joka oli osoitettu Edvin Kallionpäälle. Nuorukainen saatteli kaksikon matkaansa ja kertoi hänet tunnettavan Juuttan maalla Tuomas Paavonpoikana. Kaksikko ihmetteli tilannetta, mitä Adam ei lähtenyt selventämään. Hän totesi kaikella olevan syynsä, mutta ei olisi henkipatto oikeutta paossa.

Adam palasi yhteisön pihapiiriin, jossa palaneiden rakennusten jäänteitä kannettiin pois. Puolet asukkaista oli päättänyt jäädä ja rakentaa kaiken uudelleen. Jäljellä olevat kotieläimet tultaisiin kesän aikana jakamaan tasapuolisesti kaikkien kesken, kuten myös tuleva viljasatonsa. Osa kylässä asuneista yhteisöön kuuluvista ihmisistä eivät kokeneet oloaan turvalliseksi ja olivat valmiita muuttamaan muualle. He olivat tietoisia miksi Rurik ja Jeremias olivat lähteneet äkisti tuntematonta kohti.

Adam totesi nyt olevan hyvä hetki oman matkansa jatkamiseen.  Hän jättäisi Rurikin veljes- ja sisarusyhteisön taaksensa. Hänellä alkoi olla myös kiire ja toivoi Simeon enon tulevan vasta keskikesän juhlan jälkeen Järvenpäähän. Iku sai satulan ja varusteet kantoonsa matkansa jatkuessa kohti tuntematonta, välietappina Järvenpään kaupunki. Nuorukainen jätti Jeren haltuun tuohisen kotelon, joka oli osoitettu Rurikille. Se sisälsi toisen kotelon, jossa oli hänelle kerätyt kolikot lisättynä hopeisilla ja kultaisilla sisarkolikoilla. Jeren tiedustellessa minne Luukas jatkaisi, vastuksena oli merten taakse ja ehkä keskipäivän aurinkoa kohti.


( Päivitetty: 01.12.2017 18:49 )

Kommentoi



 Riimivirityksiä I
22.09.2013 17:26 | Jukka Parkkamäki

Naistenpäivän sanoja.

Nyt on päivä naisten, päivä kauneuden, päivä jumalattarien. Sinulle ruusun kauneimman ojentaa tahtoisin, jos vain kauneutesi veroisen löytäisin. -JPmäki-

----

Nainen, silmääsi vinkkaat, hymyn hurmaavan väläytät. Sekoaa miespolo, tahtiisi tanssii tangot, sambakin lanteissaan taittuu. Elämänsä naistaan palvoo, muusta ei tiedä miespolo. Elää hän onneaan, elämänsä naista vain rakastaa. -JPmäki-

---

Elämän valo. Kirkkauttasi hohdat, valkoisilta hangilta puhtauttasi loistat. Lämmön tuot tullessasi, sulatat jään, ikiroudankin.

Silmäni suljen, tuomasi hehkun annan lävitseni tulla. Sydämeni henkiin herätät, sieluani kosketat, ikiunesta virkoan.

Ei ole kirkkauttasi kirkkaampaa päällä maan, ei taivaissakaan toista ihmistä kaltaistasi. Olet kevään valo, kesäntuoja. Sinun edessäsi silmäni suljen, herään eloon valossasi.

Nainen, olet elämän valo.  – Jpmäki –

---

Päivä kaunis, lailla naisen kauniin mieltäni hyväilee. Myrskyää nainen, myrsky sille toiseksi jää, toisinaan. Kuuluu luontoon myrskysää osana sen elämää. Myrskyn jälkeen luontokin taas kukoistaa, silloin voi myös naista vain rakastaa. -JPmäki-
----
Naiselle, sinulle elämän tuojalle. Sinulle minä kirjoitan, sinä minua innoitat. Naiselle, olet sinä mielessäni, olet unissani. Sinua minä hengitän, sinusta minä elän.

Nainen, ovat päiväsi joskus oikukkaat, ei mies niistä silloin kiinni saa. Ei sinua aina voi ymmärtää  maailmassa omassasi, minne mies ei koskaan löytää voi.

Nainen, sinua minä odotan, tiedän sinun tulevan luokse rakkauden, sitä janoten, siitä unelmoiden. Haaveesi sinulle ojennan itseni sinulle antaen, vain sinua, naista rakastaen. -JPmäki-

----

Nainen, ei ole vuodessa päiviäsi vain yksi vain. Nainen, heräävät
päivät kanssasi aamuisin ja valon tuotte pimeyteen, lämmön kylmyyteen.
Nainen, ilman sinua elämäni synkkä ja kylmä ois.

Nainen, kietoudut joskus aamu-usvaan koleaan, verhoat päivän pilviin
tummiin ja välkkyviin myös toisinaan, mutta ilman sinua ei elämässäni
koskaan valoa ja lämpöä olla vois.

Nainen, sinulle nämä sanani osoitan ne sisimmästäni kumpuaa. Nainen,
olet valoni, elämäni lähden ja jo kauneutesi heijastus sieluni salpaa
ja voin vain sinua rakastaa. -JPmäki-

----

Nainen, täytät sydämeni. Sen reunoihin nojaat.

Nainen, olet poissa. Sydämeni tyhjyyttään vain huokaa.

Nainen, sinulle sydämeni kuoret annan sen sisältö sinä olet. -JPmäki-

----

Naiselleni, sinua ehdoitta rakastan. Sinun oikkujasi siedän synkkinä päivinäsi, hetkinä räiskyvinä. Olet luonnonvoima arvaamaton, sinua silti rakastan.

Tiedän, ovat päivät kirkkaimmat kirkkaammat naiseutesi hehkussa. Miten elänkään noina päivinä, miten sinua rakastankaan niinä hetkinä.

Nainen, tunnen sinua. Räiskyt hetken, hehkut toisen. Tuot arkeen hehkusi sävyt kirjavat, jotka arjen harmautta värittävät.

Nainen, myrskysi kestän myrskyä myös rakastaen. En kaipaa vain naiseutesi hehkua. Sitä palvon sen keston hetken, ylistän naiseutesi arkea. Tiedän, sinua rakastan kaikissa sateenkaaren väreissä. -JPmäki-

----

Nainen, saat sieluni hymyyn. Sydämeni sinulle nauraa. Nauraa elämäniloaan, iloa tunteesta miten sinua rakastankaan. Miten sinua kaipaan ja odotan.

Nainen, ovat hetket ikuisuuksia, jotka pois luotani olet. Ovat hetket silmänräpäyksiä, jotka vieressäni olet. Ikuisuuksia odottaa jaksan vuoksi tuon silmänräpäyksen. Vuoksi sinun, naisen, sydämeni rakastetun. -JPmäki-

----

Nainen, sinua ikävöin. Pois luotani olet. Itseni tunnen, olen niin levoton. Mieleni hukkuu ikäväänsä ja yksinäisyys sielussani vaikeroi, sinua etsien.

Olet poissa on osa minua sinussa, naisessa niin jumalaisessa. Sydämeni sinua huutaa, huutaa toista puoltaan. Olen yksin vain osa minua. -JPmäki-

----

Nainen, tytär Eevan. Viettelet, pauloihin miehen saatat. Mettäsi janoten mies eteesi lankeaa sokeana, kuurona mies sinua hamuaa. Naista, Eevan tytärtä. -JPmäki-

----

Amor, enkelisiipinen sydämet luotaa, ne tunnistaa. Amor, enkelisiipinen sydämet yhdistää, toisiinsa liittää. Amor, enkelisiipinen sydämestä kahden yhden rakentaa. -JPmäki-

----

Muistan kesän, sen hehkusta nyt elän syksyn väriloistossa. Kuin unelmiani värit ovat nuo.

Kuljen läpi talven, sen jääkiteiden säihkyvien. Kuljen yli hohtavan valkeuden mieleni siinä puhdistaen. Unelmani yhä elävät nuo.

Kevään korvalla elän tulevan kesän hehkusta haaveillen. Niihin kietoudun. Ovatko totta unelmani nuo. -Jpmäki-

----

Syystaivaan sävy seesteinen. Kunpa mieleni voisi olla noin puhtaan sininen.

Levoton olen. On tuo taivas vieras vielä minulle. En sen puhtautta näe. Näen mielessäni sen kauneuden, sitä etsin taivaalle tähyillen.

Sinisen taivaan alla kuljen. Kuljen sinua etsien. Naista, sinua rakastaen alla taivaan niin sinisen.  – Jpmäki –

----

Sielujen kumppanuus

 

Tähdissä synnyit, keijupölyn tuomana saavuit. Elämisen riemua puhkut, elämän iloa uhkut. Säbäkentällä osamme myös saamme, ilon tirskahdukset sydämiimme kun kannat. - JPmäki -

----

Tähdissä syntynyt, keijupölyssä luoksemme saapunut. Valona, elämänilosta arjen harmaan väreiksi muutat. Naurusi, heleä, hymyn suupieliin aina nostaa. Ei tylsyys silloin mieltä paina. Olet olemassa hyvyyttä luomas. - JPmäki -

----

Tähden lennolla, alle tähtien saavuit. Hymy kulki mukanasi, ilo seurasi matkakumppaninasi. Heidät toit, syntymälahjasi meille jaoit syntymäsi hetkellä. -JPMäki-

----
Heräsi sydämeni nukkuva. Kuin kuollut jo sen luulin olevan. Unohtanut olin värien kirjon, vain harmaat sävyt totta olivat.

Voiko ihminen olla noin elävä, värien kirkkaiden kirjoma. Sateenkaaren värit hehkuvat rinnallasi ovat niin haaleat.

Tunnen, sydämeni hehkun sinä virität. Sinusta syttyy sydämeni roihu polttava, elämää janoava. Sen lämmöstä tunnen, olen hereillä ja osa elämän väriloistoa.

Sinulle, kuin värien jumalatar, olet elämän kuva niin loistava. Hehkut elämää omana itsenäsi. Sinusta huokuu elävyys ihmisen kuvana.

Tiedän, sinua ei omistaa voi. Ei kahlita naiseutesi loistoa. Sinuuttasi vain rakastaa voi ja riemuita olemassa oloasi. Herätät sydämet nukkuvat jotka jo kuolleina olivat. - JPmäki -

----

Missä kuljenkin, kuljet sinä kanssani aamuhämärästä päivän kirkkauteen, kohti illan hämyä ja yön syleilyä pehmeä. Yössä, jossa sielunkumppanit yksinäisyyden toisistaan karkoittaa ja synkän pimeyden kirkkaudekseen voittaa.

Kuljet jossakin, sen tiedän ja sinun luoksesi lentäisin yli merten ja vuorten, läpi aavikoiden vaeltaisin, tieni sademetsän tiheikön lävitse raivaisin sielujemme tähden yhteisen, jos tietäisin missä kuljet sielujemme kumppanuutta etsien.

Kulkenut olen taipaleita monia yhä sinua etsien ja uskoen, hymyilee vielä sydämeni sinulle sydämesi hymyä minulle, kenties jo huomenna täyttyy sielujemme ykseys toisistamme riemuiten kuin on tarkoitettu jo aikojen alusta ikuisuuteen. Ja ketään, paitsi sinua, ei sieluni voisi rakastaa päällä maan. - JPmäki -

----

Tähtenä taivaalla tuikit, tuikit sydämeeni valoa sen valaisten. En yössäni yksin kulje.

Olen sydämessäni, jo aikojen alusta olet minussa ollut. Sydämessäni sinua vaalin, odottaen ja kaivaten. Tulisit jo kotiisi matkaltasi.

Sinut kotiin jo hakisin, ikävän väkevyydellä luoksesi tulisin. Yli merten, vuorten, läpi aavikoiden paahteen luoksesi matkaisin. Ei olisi kolkkaa päällä maan minne en vuoksesi tulisi.

Olet jossain, sen tiedän. Taivaan tähtiin katson, niiden kutsua kuulen. Toivon, viestin niiden ymmärrän, sen sävelen oikean kuulen. En kuurona, en sokeana kulje.

Ohi lipuu hetki hetken. On ikuisuus vain lyhyt tovi sävelessä oikeassa, siinä ainoassa duetossa, sovituksessa kahden sydämen yhteisen.

Katson ylös taivaaseen. Tähden tähdistä mielessäni nään. Näen sen kirkkauden, siitä unelmoin. Sen valossa kylven hymyillen. Tiedän, olet jossakin ja unelman yhteisen vielä elämme alla tähtien. -JPmäki-

----

Sinulle, ikuisuudelle, sykkiin sydämeni tunteeseen pakahtuen. Tunteeseen niin polttavaan, joka satuttaa ja sieluani korventaa.

En tuskaa tunne, eivät kyyneleet kivusta kerro, eivät surua verhoa. Sykkiin sydämeni sinulle, naiselle sydämeni puoliskolle. Sinua vain rakastan. Huutaa sydämeni nimeäsi, kaipaa sieluni sieluasi kun vierestäni poissa oot.

Tiedän, olet aina lähelläni. Yhteisen taivaan jaamme, samaa ilmaa hengitämme. Olet sisimmässäni, syntymästäni saakka ollut. Sinut siellä tunnen. Kuin pisara purossa, solisee vesi uomassa luoman virraten elämän joissa täyttymykseen, mereen yhteiseen. -JPmäki-

----

Nainen, kauneutesi edessä kellun, sen virrassa kuljen. Soljuu virta läpi kivien, syöksyen koskiin kuohuviin, karikoihin virran.

Nainen, kauneutesi edessä kellun, sen virrassa kuljen. Kuljen kanssasi jälkeen kivien, koskien kuohuvien, karikoiden kolhut kestäen.

Nainen, kauneutesi edessä kellun, sen virrassa kuljen. Etsin uomaa yhteistä, kahden puron luomaa. Sen elämän virrassa kuljen. -JPmäki-

---

Sydämen ääni, hellivä kuiskaus pehmeä tai huuto sielua raastava. Sitä ymmärtää tahtoisi jokainen, ääntä oman sydämen.

Ei ole aina ymmärrys sama, mielen ja sydämen. Sydämen ääntä voi pelätä vavisten tai elää sitä ylistäen. Voi mieli paeta ääntä sydämen kauhusta laukaten tai kirmata kohti säveliä sydämen, sielussaan riemuiten.

Ken uskaltaa seurata ääntä sydämen, löytää hän sieltä autuuden. Ken pakenee sydämen ääntä vavisten, hukuttaa mielensä tyhjyyteen.

Sinulle, sydämensi kuulija, olet elämän kantaja. - JPmäki -

----

Sydämet. Toisiaan etsivät, toisensa tuntevat. Sydämet. Kaksi yksinäistä toisiaan täydentävät. Sydämet. Ovat äänet yhteiset, kaksi sydäntä on kuin yksi. - JPmaki

----

Tunne vahva, tunne vahvin.

Miten se pelottaa ja sielua korventaa. Tuo tunne, elämän voima.

Miten se sykähdyttää ja rikkoutuneen sielun virvoittaa. Tuo tunne, elämän voima.

Särkyy vahvin mielikin edessä sen. Sen kadotessa ja sydämen särkyessä. Tuosta tunteesta, elämän voimasta.

Ken sen kerran tuntea saa, uudestaan voi löytää sen. Tuon tunteen, elämän voiman.

Kelluu elämämme kohtalon viemänä, tuosta tunteesta. Miten osaisimme elää elämän voimasta, kohtalomme itse valiten. - JPmäki -

----

Kevään valo valon sydämeen tuo. Valo tuo tuo odotuksen sieluun, sen sopukoita valaisee kesää odottaen. Sen elämästä jo riemuiten.

Herää mieli, sydän sen herättää, ja mielen harmauden karkoittaa. Sydän voitostaan riemuiten mielen virittää, kesän odotukseen johdattaa.

Kesä, mitä se tuokaan mukanaan? Sydänten sykettä ja elämisen riemukulkua. Patoutuneet tunteet kuin menneen talven jäät se murtaa, jo kevään korvalla niitä sulattaa.

Voisiko ihmisen mieli olla kuin kesä ikuinen? Lämmin ja vain elämää ruokkiva. Kuuluu elämään vuodenaikoja silti kaikkia. Mieli löytää voi kesähetken parhaimman keskellä talven pimeyttä, tuiskua jäätävää kuin ikiroudan keskikesän helteissä. - JPmäki -

 

Vuoden vaihteeseen ja vuodenaikoina

Kevät tuo tullessaan aina valon mukanaan. Hohteen tuo se hangille, lämmön sen pinnalle. Väistyä talven kinokset jo joutavat. Kevät tuo pikkupurot niiden alle. Katoaa lumikansi, hupenevat riitteet lampien. Heräävät metsäpälvet etelän rintehillä, valtaavat pian korpisalotkin.

Päättyy salomaiden otson uni, suihkivat teeret neva-aavoilla. Naksuu keväässä ukkometson kutsu. Valo se jatkaa voittokulkuaan, lentävät linnut pohjolaan kesää tuoden. Kohisevat purot pienet, kosken lailla kuohuen. Luomat sirot joen lailla ärjyvät kevään voimaa puhkuvat. Lentoon kevät kesää kohti peipon siivin kiitää, kukkuu pian käki kuusikossa.

Kevät, sinua odotan, olet tulossa. Otson lailla herään unesta, talvihorrosta. Taivaalle katson aamuin illoin ja päiviä lasken, koska luonani olet, avosylin sinut vastaanotan. Tuntea jo tahdon sylisi lämmön omakseni saada. Kohti kesää kevään sylissä kuljen. Kevät, sinua odotan, olen tässä. – Jpmäki – 3.3.2016

---

Väistyy pimeys, hämäryys aamun hämyksi muuttuu. Herää päivä aiemmin, käy levolle myöhemmin. Sammuvat yön kirkkaat tähtivyöt, yön mustuus harmaaksi haalenee. Herää ihminen myös päiviin hymyileviin, virittyy mielensä uusiin aatoksiin.

On kevät täynnä odotusta, joskus pelkkää mielen riemukulkua. Unohtuvat jo talven synkkyydet, mitä olivatkaan ne syksyn märkyydet. Keväässä on hyvä kirmata, kohti kesää laukata ilman huolta ja murhetta.

Hyvä olisi hetki pysähtyä ja muistella sitä syksyn surkeutta, menneen talven ankeutta. Nähdä myös syksyn kauneutta, värikirjossaan moninaista. Muistaa talven raikkautta, tähtiöiden kirkkautta ja lumihankien puhtautta. Ymmärtää luonnon kulkua ja nähdä oma itsensä osana tätä kaikkeutta. – Jpmäki –

---

Joulunodotus, juhla verraton, pikkujoulu aivan hulvaton. Pukin tontut ne työnsä unohtaa, juhlahumussa silmänsä ummistaa.

Eivät kuule korvat tonttujen riekkaa nyt ihmisten. Fiestassaan monihuuruisen kulkee ihmislapsi sokeana hapuillen.

Aamu illan jälkeen ihmisjuhlien. Kirjaa tonttu nyt kirjaansa kunnon kohmeisen, päätän pyörittäen. -JPmäki-

----

Sinulle, ystäväni. Nöyrä kiitos vuodesta menneestä. Sen iloista jaetuista, sen suruista yhdessä eletyistä.

Sinulle, ystäväni. Tuokoon uusi vuosi sinulle vuoden parhaimman. Täynnä elämisen riemua, päiviä murheettomia ja jaettua iloa ilman kateutta.

Sinulle, ystäväni. Sydämeni avaan yhä uudelleen, sen kanssasi jaan. Olet lähelläni, tunnen sen. Olen lähelläsi, tiedät sen.

Me, ystäväni. Rakennamme yhdessä uuden huomisen, eilistäkin paremman. – JPmäki -

----

Meni vuosi, hassu sellainen. On edessä vuodenvaihde ihmeellinen. Kinkut syöty on, on ahmittu jouluruokaa vyötä löysäten. Välipäivät menneet on peilikuvaan tuijottaen. Ei riitä enää vyö, se kun lyhentynyt on.

Tuo uusi vuosi ajatuksen niin ihmeellisen. Liikkumaan on luotu pieni ihminen. Kas, lupaus helppo nyt tehdä on. Lenkkarit jalkaan laitan riemuiten ja jumppapukuun ahtaan kropan paisuneen.

Räiskyy uusi vuosi taivaalla välähdellen. Paukkuu pihoilla lupaukset rintoja takoen. Sihijuoma hölskyy kupeissa pitkäjalkaisten, snapsit terävät ohjaavat lupausta pyhien.

Uusi vuosi, alkuun vähän kohmeloinen. Muistuu mieleen eilinen, lupaukset käsi koholla vannoen. Tammikuu tipaton edessä on, se myös luvattu on. Vaan täytyykö lupaukset eilisten? – JPmäki -

----

Joulunaikaan.

Väistyy nyt pimeys, häipyy mielen koleus valon voittoon, joulunaikaan, sen taikaan. Ei haittaa ulkona sade vihmova, ei maa syksyisen musta ja kolea, vaan häipyvät nuo joulunaikaan, sen taikaan.

Hiljenny mieleesi, sen syvyyteen pysähdy ja löydät itsesi. Läydät myös omat läheisesi, kaikki rakkaat ystäväsi joulunajassa, sen taiassa. -JPmäki-

----

Narskuu lumi kintereissä, nipistää halla poskipäitä. Mielen ne virittää, kohti joulua johdattaa. Joulua, ihmisten juhlaa, yltäkylläistä elämää. Hetken unohdusta myös elämän karuudesta. -JPmäki-

----

Joulu, riemua lasten ja lastenmielisten. Iloa lahjoista monista, myös yhdessä olosta.

Iloitse, ihmislapsi, huolesi nurkkaan heitä. Ei ilo, ei riemu ole kiinni mammonasta, ei teoista suurista, lahjoista runsaista.

Jouluriemu, sen mieleesi anna tulla lailla pienten lasten silmät säihkyen.  Ota vastaan jouluriemu sädehtien arjen huolet unohtaen. -JPmäki-

----

Uuteen Vuoteen

Vuosi nykyinen kohta entinen on, elämänä elettynä omine suruineen ja iloineen, monikirjavine muistoineen. Eletty aika hyvä muistaa on, mut surut pois pyyhkien, kyyneleet ikävät kuivaten hyväillen muistoja eläviä, niitä hymyileviä.

Niin uuteen vuoteen matkataan, eilisen muistoin, huomisen unelmin toivoen. Toisi uusi vuosi värit kirkkaammat, harmaat päivätkin haaleammin. Iloa uutta tuoden mukanaan, haaveita elämättömiä eläen eilistä peilaten, siitä hyvän vaalien vuoksi uuden vuoden tulevan, mennyttä kirkkaamman. -JPmäki-

-----

Lyhyitä aatoksia

Unelmat ovat kuin pisarat. Pisaroista purot syntyvät, joista meret täyttyvät. -JPmäki-

Aamu, kirjoittamaton päivä. -JPmäki-

Päivät kirjoittavat itsestään elämämme kirjan. -JPmäki-

Yö peittelee eilisen huomisen edestä. -JPmäki-

Opi viisautta, ymmärrä ihmisyyttä niin kuljet oikeudenmukaisuuden tiellä. -JPmäki-

Huomenna, elämäni päivänä. En eilistä siinä muista, en surua sinne kanna. Katson huomiseen. Olet minun. – Jpmäki-

Syksyn värit hehkuvat haaveiden kirjosta. - JPmäki -

Ystävyys on kuin virheetön timantti. Elämän täydelliseksi hioma. - JPmäki -

Joulurauhaa, ripaus sen taikaa myös arjen aikaan. -JPmäki-

----

 

Jaettua surua

Niin nukkui pois läheisemme herätäkseen elämään uuteen luona Luojamme. - JPmäki -

----

Synnyit sukuusi, poika pieni. Matkasi ikuisuuteen poika toinen. Sinulla, poika pieni, edessäsi on matka vielä kirjoittamaton.

Poika toinen, matkannut on läpi elämän kirjon. Väsynyt on, poika toinen, nukkunut pois on. Jätti taaksensa elämänsä kirjan.

Sinä, poika pieni, pojan toisen kirjan sivun viimeisen kirjaat. Yhdessä, surumme ikävämme sanat sinne painaa. Kyyneleet sinetöi, pojan toisen kirjan sulkee.

Mene rauhassa, poika toinen, luo Jumalan kulje. Elämäsi taltioitu on, jatkuu se kohti huomista. Olet elävä, poika toinen, sukusi kirjassa, kuin olet taivaan kodissa. – JPMäki-

----

Ei ole ajatuksia, ei ole sanoja. En löydä selitystä, en koe ymmärrystä. Sinä, ystävä rakas, kaipaus sinusta surussani läsnä on. Niin tänään, myös huomenna, surutyön virrassa kuljen.

Emme aikaamme tiedä, sen tiedän. Aavistaa joskus aikaa voimme. Sinut, rakas ystävä, ylös äkisti nostettiin, syleistämme riistettiin. Emme usko, olet pois mennyt. Olet silti, ikiuneen nukkunut.

En tiedä miksi siipesi taivaansinen taakse vei. Sen tiedän, kuljemme elämäntuulen vieminä, sen suuntaan emme vaikuttaa voi.

Ei ole suruni mitään puolison ja veljiesi surussa, ei mitään äitisi tuskassa. Isän, puolison olette matkaan jo saattaneet. Nyt sinä, ystävä rakas, isäsi luokse matkaat.

On hän sinua vastassa, ystävä rakas, missä ei kipua, tuskaa enää tunneta. Surua, voiko sitä taivaassa olla, surua taaksejääneiden läheisten tuskasta.

Elämäntuuli sinut vei, olet läsnä mieltemme muistoissa. Emme sinua koskea voi, emme enää halata ja lämpöäsi tuntea. Emme kuulla nauruasi, emme kokea hymyäsi.

Sinut silti tunnemme, sydämissämme kannamme. Olet aina osa meitä, ystävä rakas, missä ikinä kuljemme. -JPMäki-

----

Enkeleinä syntyvät lahjat rakkauden siivittämät. Pukee heitä, syntyneitä, viattomuus. Puhkeavat he lapsuudestaan nupulle, elämänilon siivittämänä, valmiina kukoistamaan kuin kauneimmat kedon kukat kirkkaimmat. Lapset nuo vastasyntyneet heijastavat valoa enkelten. Heihin katsovat vanhempansa hohdetta syntyneen elämisen voimaa rakastaen.

Minne katoaa viattomuus vastasyntyneen? Miksi yksi viattomuutta kruunaa ja toinen hyvyydessä kylpee?  Miksi kolmas oikein valita osaa, hyvän ja pahan erottaa? Mikä kaiken kauniin karkottaa? On aina joku, joka on sielultaan kadonnut, itseltään hukkunut. Miksi yksi saa elämänsä kukoistaa ja toisen on hiivuttava pois ennen kukkaan puhkeamistaan? Onko kolmannen kohtalo kadota syviin vesiin synkimpiin?

Ei ihminen kaikkea ymmärtää voi, ei selittää tekoja kauheita.

Ei elämässä voi huomista oikein edes aavistaa, ei valmistaa itseään tulevaan hyvään tai pahaan. Täyttää tyhjyys toisinaan mielen kaikesta kauniista tyhjyys ne syrjäyttää. Vain suru on toveri sen. Taustalla, valmiina tyhjyyden täyttämään, odottaa se vain omaa vuoroaan.

Enkeleinä syntyvät lahjat rakkauden siivittämät. Enkelinä jatkaa yksi elämäänsä luona enkelten. Toista ei voi ymmärtää, langenneen tekoja käsittämään ei riitä siihen mieli ihmisen. On langenneesta suru niin monin kertainen. Oli hän syntyjään enkeli itsekin. –JPmäki –

----

Putoavat lehdet, muistoja kesästä nyt kuolevasta. Varisevat lehdet väreissään kesää ylistäen, kuollessaan hiljaa putoillen syysauringon valossa, kesäisessä.

Lehti lehdeltä lehdet karisevat, karikkeeseen leijaillen vasten maata lepoon käyvät. Odottaen, herättää kevät kesän vihreyden, lämmön hellivän. Nousten kukoistukseen uuteen, elämää ylistäen.

On elämä ihmisen kuin puun lehti kesäinen. Nuoruuden kevät kukoistavaan kesään vieden, elämästä riemuiten. Hiipuen syksyn lehden lailla omaa kiertoaan alas karisten, muistoja kesästä kantaen.

Tuo talvi pimeyden ja kylmyyden. Maan povessa lehti lepää odottaen. Tulee kesä aina elämää tuoden, pimeyden voittaen, kylmyyden pois vieden. On elämä kiertokulkua elämän. -JPmäki-

----

Lapseni, rakkaimpani. Katson sinua surusi nään ja tuskasi tunnen. Lohdun sinulle tahtoisin antaa ja hymyn mieleesi tuoda, valoisan.

Suru ihmisten osa on vuoksi ihmisyyden ja niiden poismenneiden, jotka kutsun saa taivaankaaren taa.

Anna surun tulla, lapseni. Kyynelten virrata tulvien. Ne surua puhdistaa ja mieltä surevaa helpottaa.

Ethän kuitenkaan, lapseni, huku surusi kyyneliin. Elämä edessäsi on ja minä elän sinussa aina aikojen taa.

Käy silti luonani surutyössäsi. Sinulle, lapseni, sylini suon. Muistoissasi itsesi tunnet sylissäni vailla huolia ja elämän murheita.

Tuo uusi aamu päivän mukanaan. Päivän, jossa suru on kuin kaipaus ja ikävä. Kerrot, lapseni, lapsillesi minusta ja elän heissä kuten sinussa. -JPmäki-

---

Kaunis hetki ja olit siinä. Lensit sydämeeni, sen valtasit. Vaikka olit vielä haave niin kaunis.

Kaunis päivä toisia toi. Pesän sydämeeni haavepäivät loi. Et ollut pelkkä haave niin kaunis.

Putosi taivas, hävisi maa päivään mustimpaan. En milloinkaan sinua syliini saa, en sinua voi koskaan lohduttaa.

Lohdun minulle taivas suo. Luo enkelten ajatukseni luon. Elät minussa kaunis haave tuo. – JPmäki -

----

Enkelilapsi

Enkelilapsi, siivet selkääsi sait, taivaaseen, sen sineen kohosit. Et nähdä voinut valoa ihmisten päällä maan, mutta Luojan kirkkauden osaksesi sait.

Enkelilapsi, itkien sinut saatamme, mielemme täynnä murhetta on. Matkaat niin hennoin siivin, on surumme lohduton.

Enkelilapsi, lennä luokse kaltaistesi, vartu kanssa enkelten vailla murhetta, ilman surua ihmisten. Suru vain meille jää, olet osa meitäkin luona enkelten, enkelilasten kanssa eläen, luona Jumalan kirkkauden. -JPmäki-

 

 


( Päivitetty: 13.12.2016 23:38 )

 - Jukka Parkkamäki | Kommentoi



 Riimivirityksiä II
26.10.2014 12:20 | JPmäki

Ystävälle

 

Ystävyys, elämänlähde. Sen nektari on hunajaa, mettä makeampaa.

Ystävyys on lähdevettä kirkkaampaa, raikkaampaa.

Ystävyys, se sydämistämme pulppuaa. Soljuu sieluumme sitä virkistää ja ihmisyyttä rakentaa. – JPMäki –

---

Ystävä, missä olisin ilman sinua? Ystävä, ilman sinua eksyisin itseeni, sokeana harhailisin tyhjyydessäni vailla päämäärää, ilman ystävyytesi valoa pimeässä vaeltaisin, yksin.

Ystäväni, tiedän nostaisit minut suostani, elämäni hetteiköstä minut hakisit ja kanssani surisit petettyjä unelmiani, toteutumattomia haaveitani. Ystäväni, rikkoutuneen sieluni sinä eheyttäisit.

Ystäväni, kanssani iloitset myös elämäni iloissa, unelmissani, haaveissani vailla vilppiä, ilman kateutta sydämesi riemuitsee sydämeni riemua.

Ystäväni, ei ole minulla sanoja, joilla kertoisin ystävyytesi merkityksen. En arjessa, en juhlassa, vaikka tiedän, olet olemassa olet osa minuuttani.

Ystäväni, olen ystäväsi. -JPmäki-

----

Ystävä, en sinua aina muista, kuukausia voit olla mieleni sivussa. Olet silti siinä, vierelläni, sinä yhtenä hetkenä. Siinä hetkessä ei ole merkitystä päivällä, ei kokonaisella vuodella. Ei ole ikuisuus ajan sekuntia pidempi, eivät ole vuodet päivää enemmän.

On tuo hetki kuin ikuisuus. Katoaa jonnekin kaikki entinen. Kuin kesäinen kaste haihtuen, jättäen jälkeensä vai katkeruuden. Ei ole huomista mitä odottaa. Ei ole mitään mikä lohduttaa. On jäljellä vain tyhjyys pohjaton.

Olet silti läsnä, siinä virelläni. Sinä yhtenä hetkenä ja minuuttani kosketat. Täytät tyhjyyden jossa ilman sinua itseni kadotan ja minuuteni hautaan. Ilman sinua ei ole minua. - JPmäki -

----

Ystävyys, sitä ei voi suunnitella. Sitä ei voi vain rakentaa. Ystävyyttä ei voi luoda kuin tarinaa juonenkäänteineen.

Ystävyys, sitä ei voi vain ansaita. Ei päivämiehenä, ei palkollisena. Ystävyys, sitä ei voi ostaa. Se ei ole milloinkaan kaupan.

Ystävyys, ei riitä siihen vain ystävällisyys. Eivät sanat kauniit, ei puhdas vilpittömyys. Ei ole tae ystävyyden ihmisen uhrautuvaisuus vuoksi ystävyyden.

Ystävyys, se meille annetaan ihmisyyteen. Ihmisyydessämme ystävyyden tunnistamme. Emme vain teoista, emme sanoista mieltämme hyväilevistä. Emme uhrauksista toisten vuoksemme.

Ystävyys on sydänten ykseys, sielujen kumppanuus. Ystävyys ei tunne palkkaa, ei vaadi maksua teoista toisillemme. Ystävyys on vilpittömyyyttä ja tekoja epäitsekkäitä. Ystävyys on ystävyyden vaalimista, ymmärrystä myös ystävyyden katoavaisuudesta. - JPmäki -

----

Sinulle ystävä tämän lukija. Sinulle ystävä näin kirjoitan ja toivon mieleesi avaruutta, hetken hiljentymistä edessä ystävän, niiden rakkaiden, jotka elämääsi muokkaa.
 

Ystävä, hän voi olla liekki vakaa myös lepattava tuikku pimeässä sinua ohjaten kohti valoa, kuin kajo aamunkoin yöstä päivään vieden.
 

Ystävä, taian lahjaksesi näin antaa tahdon. Mieleesi rauhan, sydämeesi tyyneyden ja hetken kiireettömyyden sinulle sanoin näin ojentaen. -JPmäki-

----

Ystävänpäivä, sinua muistan ystäväni, ystävänpäivänä. Toisinaan unohdut, katoat mielestäni jonnekin. Tahtomattani sinut unohdan elämäni näennäisessä kiireessä, sen sykkeessä.

Eivät ole päivät sisaruksia, eivät sukulaisia keskenään. Suruun tai murheeseen me jokainen joskus kadotaan ja mielemme vaipuu itsemme syvyyksiin. Ystävä, rakkainkin, voi hukkua murheemme suohon pohjattomaan.

Olet silti vierelläni. Pyytämättä tulet, kysymättä siihen jäät. Käteni käteesi otat.

Iloitsee sydämeni vuokse ystävän rakkahan. Sydämeni riemua huudan läpi ilon kyyneleen. Ei voi parempaa elämä minulle antaa kuin ystävän, sinut, niin aidon ja oikean. -JPmäki-

----

Ystävyys, sanaton ykseys. Ystävyys, mielten yhteys. Ystävyys, sydänten ymmärrys.

Ilman ykseyttä yksin oisin. Ilman yhteyttä kuuro ja sokea oisin. Ilman ymmärrystä en tuntea voisi.

Ymmärrystä ihmisyydestä. Ymmärrystä elämän moninaisuudesta. Ymmärrystä minuuden sielusta, ystävyydestä. -JPmäki-

----

Ystävä, ilman sinua tyhjä kuori vain oisin. Ystävä, ilman sinua minuudessani hukassa oisin.

Ystäväni, täytät mieleni riemulla, sen täyteläisyydestä elän. Ystäväni, ystävyydessäsi kylven, sen puhtaudessa mielipahani huuhdon.

Ystäväni, ole tärkeä, olet lähelläni. Sinun elämääsi kannan kuin kannat elämääni, pyytämättä, kysymättä. Olet ihoni, ystäväni, elämämme kirjoissamme. -JPmäki-

----

Ystävänpäivä on päivä jokainen. Elä ystävyyden hetkiä päivittäin ystävyydestä eläen. Teoissa, mielessäsi sydämesi kautta ystävyyttä rakentaen.

Pysähdy hetkeen ystävälliseen ystävyyttä vaalien antaen ystävällesi ystävällisen ajatuksen.

Ystävä ystävälleen ystävyyttään kantaa. Ystävyydestä ystävyys vain voi ystävyydeksi kasvaa. -JPmäki-

----

Elämän moninaisuutta

Sukusi verso. On elämäsi aamu. Kastettasi odotat kuin päivä aamunsa kajoa. Kukoistakoon päiväsi, sukumme verso. Tuokoon kasteesi sinulle elämän, sen ikuisuuden. -JPmäki-

----

Sinulle, pojalle pienelle. Muutaman sanan enosi virkkaa, ajatuksen aattelee.

Sukusi tuorein verso olet, rakastettu jo äitisi kohdussa.

On sinulla kaksi siskoa. Heidän leikkejään ethän liikaa riko. Heille et sinä pärjää. Kaksi on yhtä vahvempi.

Enon sanat tässä muista. Yhdessä olette kolmea enemmän.

Isäsi, äitisi sinua ohjaa. Viittoja polkusi varrelle laittaa. Niitä seuraa, ne sinua ohjaa, elämän tielle johtaa.

Kapinoit, et vanhempiasi aina kuule, muiden ohjeille kintaalla viittaat. Löydät näin oman minuutesi. Muista silti, läheiset sinua aina rakkaudella ohjaa.

Sinulla, pojalla pienellä, elämäntaival alussa on. Tuo elämä mukanaan myös säröjä elämään.

Ne kuuluvat, elämäntien kuoppia ovat. Vaikka painuisi katseesi joskus kuopanpohjaan, leukasi ylös nosta. Näet sen mikä tärkeintä on, läheiset ihmiset, sinua rakastavat. He sinut ylös kuopasta nostaa.

Kulje turvallisin mielin, poika pieni, vaik´on elämä seikkailu suuri. Et yksin taivaltasi tee, on mukanasi joukko suuri. Yhdessä jaamme, elämäntien suorat ja kuopat, on sydämissämme yhteinen joukko suuri. -JPMäki-

----

Tytön tyllerö, jalokivi vanhempien. Isosiskonsa sisar pikkuinen.


Tullatupsahdit, sinua jo odottaa osattiin. Sinua jo tullessa rakastettiin.


Prinsessa pikkuinen, tähti taivaalle syttyi kirkkahin. Enos sydämen veit, kuten aikoinaan siskosikin. - JPmäki -

----

Tytön pirpana, pikkuinen ja sirpakka. Tulla tupsahdit ja monen elämän noin vain mullistit.

 
Tytön pirpana. Vanhempiasi opetat, siinä sivussa isosiskoasi koulutat. He sinua rakastavat ja elämääsi kannattavat. Sen sinulle alkuun rakentavat.

 
Tytön pirpana. Näin eno sinulle syntymälahjaa toivoo. Kantaa elämäsi sinua lempeästi opettaen. Elät elämisen riemua, elämän rakastama. Olet osa enosi sydäntä, sinua rakastava. –JPmäki – 

----

Olet koulutien välipysäkillä, opintien alkumetreillä, mutta elämänkoulun päättymättömällä taipaleella.

Hetkessä tässä elä, unohtumattomassa. Huomiseen hymyillen, joskus hammasta purren kulje, yhä hymyillen päivästä tästä.

Huomisen sinä itsellesi luot, elämänkoulun tunneilta opit elämääsi tuot. Kuljethan mielesi avarana, sydän avoimena ja näet elämäsi täytenä. - JPmäki -

----

Syttyi joulun kynttilä tuo ensimmäinen. Sinulle tiesi näytti, lapsi pikkuinen. Matkasit luota ikuisuuden ja lensit yli haaveiden, läpi kaikkeuden luo vanhempiesi saavuit heidän syliinsä tupsahtaen.

Avaat silmäsi lapsi pikkuinen. Sylissä vanhempien olet luona rakkauden. Luonasi laulaa lauma enkelten rakkautta ihmisten ylistäen.

Sinulle lapsi pikkuinen. Edessäsi  on elämä haaveiden. Olkoon se myös täyttymystä rakkauden.  – JPmäki –

----

Sinulle, tytölle kastetulle. Tulkoon huominen nimissäsi. Ota se vastaan nöyrästi.

Sinulle, tytölle kastetulle. Hengitä viisautta eilisestä, virheitä menneitä vältä. Virheiden tekoa älä liaan karta.

Sinulle, tytölle kastetulle. Tulkoon osaksesi siunattu huominen läpi elämäsi kantaen. Kylve viisaudessa, sen ymmärryksessä kellut. – JPmäki –

----

Sinulle, sukuusi syntyneelle. Tyttö soma, olet vähän myös sukusi oma. Tädit, enot, sedät, heepot ja helunat. He elämääsi tuppaa. Hymy huulillasi meidät silti vastaanota. Sinua rakastaa myös sukus oma. – JPmäki –

----

Kevät, herääminen. Muistoja ovat pimeys, hyinen viima. Soljuneet ovat lumet, jäät luomiin eläviin. Kevään edessä on talven härmä kaikonnut.

Taivaisiin, tähtiin ovat kuura, talven hiutaleet haihtuneet. Taivaasta, edessä tähtien tähtipölyn lailla pisarat ovat maahan langenneet. Kevään voittokulkua ylistäen.

Kevät, herääminen. Herääkö ihminen horroksestaan herätäkseen ihmisyyden kevääseen, kulkeakseen kesään ihmisyyttä kunnioittaen. – JPmäki – 03.05.2016

----

Elämä ja kohtalo. Voivatko ne meitä harhauttaa. Totuudesta, hädästä ihmisten, jotka yksin, unohdettuna taivaltaa.

Katso itseesi, ihminen. Riemuitse, iloitse heistä, jotka elämääsi rikastuttaa. Muistathan heitä, jotka jossain yksinäisyydessään vaikertaa.

Ihminen, elämää yksin ei voi rakentaa. Elämä yksin ihmisyyden karkoittaa. -JPmäki-

----

Viha, korventava pätsi sielumme syvyyksissä. Miten ihminen voikaan vihata ihmistä, veli veljeä, omaa sukuaan.

Missä kulkee raja ihmisyyden. On ihmisten raja niin usein vihan värjäämä, veljen veren piirtämä.

Itkee ihmisyys itseään. Ei ole hänelle tilaa vihassa ihmisen. Riivattuna veli kylvää vihaansa, veljensä samaa satoa niittää.

Ihmisyys, on siemen sen silti meissä. Ihmisissä vihan riivaamissa. Kuin piilossa, yhä silti olemassa. Odottaen, itää ihmisyys ihmisissä.  – JPmäki -

----

Katso ihminen itseesi. Missä on ihmisyytesi. Sen hukannut olet. Sen vallanhimolla olet peitellyt. Sen mammonalla olet verhonnut.

Katso ihminen itseesi. Mitä tarvitset ihmisyyteesi. Ei valta, ei mammona sitä kanna. Ei sen olemusta rakenna.

Katso ihminen itseesi. Katso avoimin silmin, tunne puhtain sydämin. Näet ihmisten hädän, heidän tuskansa kuulet.

Katso ihminen ihmisyyteesi. Miten sen mittaat, millä sen punnitset. Palvotko valtaa ja mammonaa. Suljetuin silmin, lukituin sydämin. Vai rakastaako sydämesi ihmisyyttään kuin ihmistä itseään. – Jpmäki -

----

Tunne tuo, lahja taivaan. Elämän antaja ja sen kantaja. Sydämessä sen tunnemme, mielessä aivan hullaannumme.

Tunne tuo ihmisen luo toisen tuo. Mielen palossa, sydämen roihuna se sielumme valaisee. Lahja, taivaassa asetettu ja ihmiselle annettu.

Tunne tuo ihmisen Jumalan eteen myös tuo. Siunaus taivaan on liitto ikuinen kahden sydämen. Kuin yksi ovat nuo.

Tunne tuo myös lupaus edessä ihmisten. Missä kulkee ikuisuus, missä on vain hetki sen. Anna mielesi mennä pian menojaan. Pysähdy edessä oman sydämen.

Tunne tuo, kuule sanaa sisimmän sydämen. Rakastaako mielesi illuusiota rakkauden. Vai rakastaako sydämesi myös sisintään, sielusi siitä riemuiten. - JPmaki-

----

Kulkee yksi toisen rinnalla. Toisesta iloiten mielensä hymyillen. Riemuitsee toisen sydän yhdestä, yhtenä näkee nuo sydämet. Rakastaa yksi mielessään vain tunnetta rakastetun. On sydän yhden silti vaisu, melkein hiljainen.

Peittää toisinaan, yhden mieli äänen oman sydämen, sen rakkauden uhraten. Ystävyys silti mieltä kantaa, sydäntä rakentaa. Ehkä sydämensä sen hän saa myös kukoistamaan. Rakastetun rakastumaan kuin yhdeksi sydämeksi sulautumaan.

Miettii olemusta rakkauden yksi ja toinenkin. Sitä kaivaten, tunnetta tuota jopa peläten. Onko tunne tuo vain mielen harha, kuin tunne todellinen. Vai onko tuo olemus taivaallinen ja sydämen täyttää tunne oikean rakkauden.

Eläthän yksi ja toinenkin vain sydämen ääntä kuunnellen. - JPmäki-

----

Pysähdyn, ympärilleni katson. Elän ihmismeressä, sen laineilla kellun, yksin. Vyöryvät aallot ympärilläni, kaduilla vellovat kuohut maininkien. Olen kuin ajopuu virran tuomana, nousuveden johdattamana, yksin.

Kellun laineilla. Ovat vedet täällä harmaat ja niin kylmät. Yksinäisyyden kestän, sen ikuisuuteen en usko. Matkaan mielessäni kauas yli vuorten, meren taa. Rantaan kauneimpaan. Kotiin, ja ei ole sieluni yksin.

Kellun aallon harjalla En meren kylmyyttä tunne, en sen harmautta näe. Ovat mainingit pehmeät ja aallot lämpimät. Kuljen virran viemänä meren lahteen, sen poukamaan.

On merellä luonteensa oma. Sen kulkua ei ihminen ohjata voi, ei estää sen luontoa. Vie luode aina jotain mukanaan pois. Jää ajopuu toinen uutta vuoksea odottamaan, yksin. – JPmäki -

----

Uskoo yksi jumalaan, joku muu nimeen toiseen. Miettii kolmas olemusta jumaluuden, mikä on totuus korkeimman.

Ihminen, yhdestä kolmanteen, ovat sukua toisilleen. Miten voikaan vihata veli niin veljeään, raiskata isä lapsiaan. Ihminen, jumaluuden sokaisema, hänen nimensä pyhittämänä.

Pohtii kolmas tuota mielettömyyttä korkeimman. Ei ole jumalaa. Ei kaiken johdattajaa. Ei hyvän tarkoittajaa. Viha, on olemus jumalan. Vain valta on tarkoitus sen.

Ei näe ihminen, yhdestä kolmanteen, olemusta oikean jumalan. Hän meille tietoisuuden loi, loi valinnan mahdollisuuden. Seurata luonnetta jumaluuden. Rakentaa, luoda rakkautta suvulleen.

Sokeana kulkee yksi ja toinenkin. Sokea, jota sokea ohjaa taluttaen. Vallan sokaisema, jumaluudesta harhaan ohjaten ja lähimmäisen rakkauden polkien oman jumalan nimeen tuhoten.

Voi sinua ihminen. Mikä on merkitys elämän ikuisen. Missä on tie kaukaisuuteen, rauhaan olennaiseen. Ei se ole vihassa ihmisten, ei valtaan tietyn jumalan. Löytyy se rakkaudesta ihmiseen, veljeen, sisareen. Uskoen yhteen jumalaan, ei ole väliä nimellä sen. Hän on sydämessä ihmisten. Löydät hänet edessään hiljentyen.

Voi sinua ihminen. Luotu harhassaan vain katoaa pimeyteen. Kuvitteletko sinä, ihminen, tarvitsee jumala sinua tuomionsa lukuun. Johdatusta sokean ihmisen toista, sokeaa ohjaten. Jumalansa nimeä raiskaten, ja elämää tuhoten.

Ihminen, hiljenny edessä jumalan ja löydät hänen jumaluuden. Tunnet hänen rakkauden, lahjansa ihmisyyteen. – JPmäki –

----

Isälle ja äidille

Isäni, lapsena ylös katsoin ja sinut näin. Olit syli johon peloissani pakenin, syli joka turvan toi.

Isäni, katson sinua nyt. Vertaisesi toivon, joskus olla voin. Syli johon turvata voi, syli joka pahuuden vie pois.

Isäni, annoit elämälleni perusteet vankat. Sinua en kyllin kiittää voi. Toivoa voin, kiittää elämä puolestani ja jatkuu isyytesi minussa. -JPmäki-

----

Äiti, miten sinua kiittää voisin. Minua olet hoivannut, elämääni lapsena kannatellut. Olet minua torunut, huolta minusta kantanut.

Miten usein ohjeitasi olen ylenkatsonut. Kapinassani olen ne vain syrjäyttänyt.

Äiti, miten sinua kiittää voisin. Niistä vuosista, lapsesta minuksi. Olet aina ollut taustalla. Huomaamattasi, olet silti minussa. – Jpmäki –

 


( Päivitetty: 13.12.2016 23:37 )

 - JPmäki | Kommentoi



 26.01.2014 02:15

 


( Päivitetty: 23.12.2014 03:02 )

Kommentoi


©2017 Kirjallisuutta...ko? - suntuubi.com